Kirkkokari 1900-luvun alussa. (Rinne 1932)

Seuraava teksti löytyy myös Köyliist’7-kirjasta ”Aarnivalkeita ja ratsastavia ritareita”.

PYHÄN HENRIKIN SAARI ELI KIRKKOKARI

Katolinen traditio ja sitkeä kansanusko – Köyliön Kirkkokarin Pyhän Henrikin kappelin löydöt 

Georg Haggrén 

 Köyliönjärven pohjoispäässä sijaitseva Kirkkokari on suomalaisittain ainutlaatuinen muinaisjäännös: pienellä saarella sijaitseva keskiaikaisen sakraalirakennuksen perustus. Vain hieman vedenpinnan yläpuolelle rakennettu saarnahuone on peittänyt lähes puolet pikku saaren pinta-alasta. Yhtäkään toista Suomen noin sadasta keskiaikaisesta kivikirkosta ei ole rakennettu tämän kaltaiseen paikkaan, ja sama pätee puukirkkoihinkin

Aikalaisasiakirjojen ja myöhempien karttojen niukka kertoma 

Köyliön Kirkkokarin kappelista ei juuri ole aikalaistietoja. Varmoja ja yksiselitteisiä keskiaikaisia tai 1500-luvulle ajoittuvia mainintoja ei ole. Tosin on muistettava, että maaseudulta niitä on muutoinkin lähes pelkästään pitäjänkirkoista, joille saatettiin tehdä lahjoituksia ja joiden kirkkoherrat joutuivat 1540-luvulta lähtien tekemään kruunulle tiliä kantamistaan kymmenyksistä. Keskiaikaisten asiakirjojen joukosta löytyy yksi, jossa melkoisella varmuudella mainitaan pyhän Henrikin kappeli. Noin vuodelta 1422 on Turun tuomiokirkon mustassa kirjassa maininta Lähteen kappelista (keldonacapellis), millä tarkoitetaan mahdollisesti pyhän Henrikin kappelia.(REA399) Asiakirjassa luetellaan Köyliön kartanoon kuuluvia niittyjä, joista yksi paikannetaan toteamalla, että se on kappelin lähellä. Katolisen keskiajan asiakirjoista ei tietoja pyhän Henrikin kappelista juuri heru, mutta muisto siitä eli vahvana 1600-luvulla.
Vuonna 1639 kuollut historioitsija Johannes Messenius kertoo sekä Scondia Illustrata –teoksessaan että kirjoittamassaan Suomen riimikronikassa pyhän Henrikin kappelista: ”På det rum eller hardt hos när, Hwar Sancte Hindrich dödad är, Litet grund eller Holme war, trä-Capell en from Man bygd har, Fordom söker mycket folk dit, Där sin Gudstjenst gjör med all fl it, och i Junii Månad hwart år, Af stort samqväm där Marknad står. Lallen förbannar hwar och en, som deras Apostel döds men gjorde.” (”Pienelle karille tai ehkä saarelle sen paikan lähelle, missä pyhä Henrik tapettiin eräs hurskas mies rakensi puukappelin. Sinne ennen hakeutui paljon väkeä jumalanpalvelusta ahkerasti pitämään. Joka vuoden kesäkuussa siellä oli suuret markkinat ja silloin jokainen Lallin kirosi, kun heidän apostolinsa hän tappoi…” (Jaakkola 1911 s. 32.; Messenius 1997 s.34–35.) Myös varhaisimmissa Köyliönjärven pohjoisosaa kuvaavissa, Köyliönkartanon arkistossa säilyneissä kartoissa (1688, 1700) Kirkkokari on merkitty Suomen kansallispyhimykseen eli piispa Henrikiin viittaavalla nimellä S:t Henriks Holm.(Jaakkola 1911 s. 29; Salminen 1905a s. 8.)
Vähitellen muisto Henrikin kappelista hämärtyi eikä jumalanpalveluksia siellä enää pidetty. Rakennuksen rauniot olivat silti pitkään muistuttamassa Kirkkokarin menneisyydestä. Vuonna 1868 pastori J. A. Lindström kertoi,että vain miespolvea aiemmin oli paikalla ollut yksi hirsikerta jäljellä. Samaan aikaan seudulla eli yleinen perimätieto, että saarella oli ollut Köyliön ensimmäinen kirkko. (Salminen 1905b s. 74.)

Kirkkokarin tutkimukset vuosina 1904 ja 1905

Suomessa heräsi 1800-luvun lopulla kasvava kiinnostus menneisyyteen. Kansakunta alkoi etsiä historiaansa. Tämä ajan virtaus ylsi Köyliöön, jossa erityisesti kirkkoherra V. Salminen ja Köyliön kartanon omistaja vapaaherra Axel Cedercreutz kiinnostuivat pyhän Henrikin kultin muistoista ja Kirkkokarin rauniosta. (Salminen 1905b s. 73.) Vuonna 1904 vapaaherra Cedercreutz ja kirkkoherra Salminen alkoivat tutkia saarta. He pyysivät muinaistieteellistä toimikuntaa lähettämään arkeologin tai lupaa itse tutkia. Kesäkuussa arkeologi Hjalmar Appelgren
vieraili Köyliön kartanossa. (Salminen 1905b; MV:KHOA: Topografinen arkisto: Köyliö: Axel Cedercreutz Muinaistieteelliselle toimikunnalle
8.9.1904) Pian tämän jälkeen Cedercreutz ja Salminen aloittivat kaivaukset Kirkkokarilla. Kentällä töitä valvoi metsänhoitaja Herman Väisänen, joka myös piirsi kaivausten yhteydessä laaditut kartat. (Salminen 1905b s. 74) Alussa Kirkkokarilla ei ollut näkyvissä rakenteita, vaan vain yksittäisiä kiviä. Pintaturve poistettiin, jolloin näkyviin tuli myös hirsiä. Osa hirsistä oli pyöreitä, osassa oli kirveellä veistettyjä lovia. Hirret olivat jäännös rakenteesta, jonka tarkka hahmottaminen osoittautui vaikeaksi. Hirsien päällä oli maata ja pieniä kiviä, alla puhdas pohjasora. Hirret kuuluivat lounais-koillis -suuntaiseen rakennukseen, joka oli ollut noin 11 m pitkä ja 7m leveä. Rakennuksen pohjoiskulmassa oli jäljellä rakenteita, joihin kaivajat eivät koskeneet, vaan päättivät jättää ne tuleville tutkijoille. Lounais-ja kaakkoiskulmassa rakenne oli maahan iskettyjen koivupaalujen varassa. Saari osoittautui hyvin kiviseksi, ja kaivausten perusteella Cedercreutz ja Salminen päättelivät, että paikalla on sijainnut kivirakennus. (Rinne 1911; Salminen 1905b; MV:KHOA: Topografi nen arkisto: Köyliö: Axel Cedercreutz Muinaistieteelliselle toimikunnalle 8.9.1904 
Löytöjen joukossa on ollut myös joukko tiilenpaloja, jotka Juhani Rinteen mukaan ovat olleet ik kuna- ja oviaukkojen pielistä. (Rinne 1911 s. 40; ibid. 1932 s. 100.) On toki mahdollista, että ne kuuluvat alttarirakennelmiin Käytyään paikalla kaivauksia seuraavana vuonna 1906 kirkkoherra Salminen totesi, että rakennuksen luoteisella sivulla ”näyttäisi olleen jonkinlainen sivurakennus, ehkä porstua, koska siinä on leveälti kiveystä ja hirsiä vielä syvemmällä kuin ennen on löydetty”. (MV:KHOA: Topografi nen arkisto: Köyliö: Kirkkoherra V. Salminen Juhani Rinteelle 11.9.1906. 
Kaivaukset osoittivat, että saarella oli vain hyvin ohut kulttuurikerros. Hautauksista ei ollut merkkejä lainkaan – ei hautakuoppia eikä kirstunnauloja. Tämä on ymmärrettävää, sillä luodon korkeinkin kohta on alle metrin Köyliönjärven pinnan yläpuolella, joten saarelle hautaaminen olisi ollut hankalaa – eräiden tietojen mukaan järven pinta on tosin ollut aiemmin selvästi matalammalla. Perimätiedon mukaan hautausmaa olisi ollut mantereen puolella Kirkkoniemessä. Saaren kivikkoisuus on yllättävää, sillämuutoin seudulla ei juuri ole kivikoita. Kiviä onkin perimätiedon mukaan viety niin Kirkkokarilta Köyliön nykyisen kirkkomaan aidan kuin lähitalojen asukkaiden rakennustarpeiksi. (Salminen 1905a s. 8-9; ibid. 1905b s.76.) Tutkijoiden keskuudessa on kiistelty siitä, onko Kirkkokarin kappeli ollut kivi- vai hirsirakennus. Tähän on vaikea sanoa aivan varmaa vastausta. Sen sijaan on syytä todeta, että Kirkkokarilla nykyisin näkyvä massiivinen kivijalka ei sellaisenaan ole peruja vanhasta kappelista. Kivijalka ei vastaa metsänhoitaja Väisäsen paikalta vuonna 1904 laatimaa karttaa. Pikemminkin rakenne selittyy Hjalmar Appelgrenin ohjeesta vapaaherra Cedercreutzille. Appelgren ehdotti, että kaivausten aikana paikalta nostetuista kivistä rakennettaisiin kivilatomus, joka muistuttaisi saarella kävijöitä siellä muinoin olleesta rakennuksesta. (MV:KHOA: Topografi nen arkisto: Köyliö: Hj. Appelgren vapaaherra Axel Cedercreutzille 10.9.1904.) Salminen toteaa jatkossa, että irtonaiset kivet ladottiin ”otaksuttujen perustusten päälle jonkunlaiseksi seinän aluksi. … Saarella on nyt siis paikoin metriä korkea ja toista metriä leveä kiviliite muistuttamassa Köyliön ’ensimmäistä kirkkoa.’” Nykyinen rakenne on siis pääosin koottu vuosien 1904–1905 kaivausten yhteydessä muistomerkiksi! Muutoinkin saarta on vaikea tunnistaa samaksi kuin se oli 1900-luvun alussa. Nykyisin saarta peittää metsä, mutta vielä 1900-luvun alussa saari oli puuton pikku luoto. (vrt. Salminen 1905b kuva 2. s. 75.)

Kappelin kaivauslöydöt

Kirkkoluoto houkutteli 1800-luvulla aarteenetsijöitä. Kirkkoherra Salminen totesikin vuonna 1905, että luodolta ”… löydettiin vanhoja rahoja miltei suunnattomia määriä. Noin 30 – 40 vuotta takaperin kuului olleen yleisenä urheiluna, että kesäisin joutohetkinä ja öisinkin paikkakunnan miehet kävivät kaivamassa ”aarteita” kirkkosaaresta.” Salmisen mukaan etsijät löysivät etenkin kuparirahoja, jotka olivat sittemmin joutuneet ”teille tietämättömille”. Lisäksi saarelta oli löydetty pieniä hopearahoja, jotka kirkkoherra Salmisen sanoin ”löytäjäinsä käsissä murtuivat hajalle”.(Rinne 1911s. 40; Salminen 1905b s. 74.) Vuosien 1904 ja 1905 kaivaukset osoittivat, että puheet rahalöydöistä eivät olleet pelkkää tarua, vaan myös metsänhoitaja Väisänen työmiehineen löysi saarelta runsaasti kolikoita. Salmisen mukaan rahoja oli useita satoja. Tässä saattaa piillä liioittelua, sillä Otto Alceniuksen jo vuonna 1905 laatiman luettelon mukaan luodolta talletettiin 66 hopea- ja 78 kuparirahaa. (Alcenius 1905 s. 84–88.) Kyseessä on huomattavan suuri rahalöytöaineisto, jota täydentävät muutesinelöydöt. Tästä on varmasti kiittäminen Hjalmar Appelgreniä, joka omilla kaivauksillaan seulotutti kaivetut maat. Tästä hän oli saanut hyviä tuloksia muutamaa vuotta aiemmin mm. Koroisissa. (Hiekkanen 2006). Kirkkokarin osalta Appelgren ohjeisti vapaaherra Cedercreutzia, ettätämän tulisi huolehtia siitä, että maamassat seulotaan, sillä keskiaikaiset rahat olivat hänen mukaansa hyvin pieniä ja ohuita sekä hauraita. Appelgren totesi vielä erikseen, että hän suosii messinkilangasta tehtyjä seuloja, mutta niiden puutteessa voidaan käyttää myös tavallisia maalaistaloista löytyviä seuloja. (MV:KHOA: Topografi nen arkisto: Köyliö: Hj. Appelgren vapaaherra Axel Cedercreutzille 10.9.1904.) Alceniuksen luetteloimat rahalöydöt on talletettu Kansallismuseon Rahakammioon. Alceniuksen tunnistusten mukaan vanhimmat rahat olivat kaksi brakteaattia eli vain yhdeltä puolelta leimattua hopearahaa kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen ajalta vuosilta 1364–1389. (Alcenius1905.)

Keskiaikaisia rahoja on löydössä yhteensä 17 kappaletta. Keskiajalla oli kansan käytössä vain hopearahaa. Kultarahaa liikkui tuolloin lähinnä ulkomaankaupassa ja suurissa maksusuorituksissa. Kuparirahaa alettiin Ruotsissa puolestaan lyödä vasta1620-luvulla, mutta vielä pitkään tämän jälkeen osa kolikoista oli hopeisia. Pekka Sarvas on 1970-luvulla luetteloinut Kirkkokarin keskiaikaiset rahalöydöt uudelleen. Samalla hän on korjannut osan Alceniuksen ajoituksista ja tunnistuksista. Erityisesti on syytä todeta, että edellä mainitut Albrekt Mecklenburgilaisen ajalle ajoitetut brakteaatit ovatkin vasta 1500-luvun Pyhiinvaellusmerkin katkelma, joka esittää luultavasti pyhää Olavia. (Rinne 1932).
Vanhin rahoista on kuningas Eerik Pommerilaisen aikana (1396 -1439) Tukholmassa lyöty aurtua. (KM Rahakammio: Pekka Sarvas, Köyliön Kirkkoluodon rahalöydöt. FT Tuukka Talvio on ystävällisesti saattanut Kirkkokarin rahalöytöjen tiedot kirjoittajan tietoon.)

Köyliön Kirkkokarin rahalöydöt

Eerik Pommerilainen (1396–1439)                                  1                                                     
Kristian Oldenburgilainen (1448–1481)                          6
Sten Sture vanhempi (1470–1497, 1501–1503)              6
Sten Sture nuorempi (1512–1520)                                  2
1500-luvun alku                                                              2
Kustaa Vaasa (1521–1560)                                              2
Eerik XIV (1560–1569)                                                     5
Juhana III (1569–1592)                                                    12
Kaarle IX (1594–1611)                                                      1
Kustaa II Adolf (1611–1632)                                             9
Kristiina (1632–1654)                                                       50
Kaarle X Kustaa (1654–1660)                                            4
Kaarle XI (1660–1697)                                                      36
Kaarle XII (1697–1718)                                                      1
tsaari Pietari Suuri (1682–1725)                                        1
Fredrik I (1720–1751)                                                        2 
Adolf Fredrik (1751–1771)                                                1
tunnistamattomia vanhoja hopeakolikoita                       2

Valtionhoitaja Sten Sture vanhemman ajalta (1470–1497, 1501–1503) Kirkkokarin löydöissä on kuusi puolen aurtuan kolikkoa. Sten Sture nuoremman ajalta (1512–1520) niitä on kaksi. Kuningas Kristian Oldenburgi laisen ajalta (1448–1481) on puolestaan kuusi hvidin kolikkoa. Kaksi ns. kruunupääbrakteaattia on 1500-luvun alusta. Alkujaan löydössä oli lisäksi kaksi huonokuntoista ilmeisesti keskiaikaista hopearahaa. Rahalöydöt osoittavat, että Kirkkokarilla käytiin vielä pitkään keskiajan jälkeen. Itse asiassa valtaosa rahoista on vasta uudelta ajalta. Kustaa Vaasan lähes neljä vuosikymmentä kestäneeltä hallituskaudelta rahoja on vain kaksi. Hänen kahden poikansa Eerik XIV:n ja Juhana III:n ajalta 1500-luvun jälkipuolelta rahoja on yhteensä 17 eli keskimäärin joka toiselta vuodelta kuten myös Kustaa II Adolfi n ajalta. Erityisen paljon löydöissä onkolikoita kuningatar Kristiinan ajalta (1632–1654). Tälle runsaan kahdenkymmenen vuoden ajalle ajoittuu peräti 50 kolikkoa eli runsaat kaksi rahaavuotta kohden. Myös Kaarle X Kustaan ja Kaarle XI:n ajalta on löydöissä noin yksi raha hallituskauden vuotta kohden. Myöhempiä eli 1700-luvun rahoja oli löydöissä enää viisi kappaletta. (Alcenius 1905.) Historiallisen ajan kaivauslöytöjen parissa työskentelevä tutkija huomaa nopeasti, että tietyt rahat ovat kaivauslöydöissä yleensä muita yleisempiä. Tällaisia ovat Juhana III:n ajan ”hopearahat”, joissa hopeapitoisuus saattoi alimmillaan jäädä muutamaan prosenttiin. Nämä inflaatiorahat olivat arvoltaan vähäisiä ja niitä on hukattu helposti. Toisen erityisen yleisen rahalöytöryhmän muodostavat kuningatar Kristiinan ajan neljännesäyrin kuparirahat, mikä ei tosin yksin selitä sitä, että juuri näitä kolikoita on Kirkkokarin löydöissä peräti 40 kappaletta. Myös Kaarle XI:n ajan kuudesosaäyrin kuparikolikot ovat yleisiä historiallisen ajan löytöjä. Etenkin kahden viimeksi mainitun rahatyypin löytymistä edesauttaa niiden suuri koko. Sen sijaan keskiaikaiset rahat ovat kooltaan pieniä ja kuten Kirkkokarin kaivajienkin kokemukset vahvistavat varsin hauraita. (Salminen 1905b s. 74; ibid. 1911 s. 36.) 

Edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä kaksi johtopäätelmää. Ensinnäkin on syytä todeta, että talletettujen rahojen ajallinen jakauma on vääristynyt. Huomattava osa pienistä ja hauraista keskiaikaisista hopearahoista tuhoutui jo löydettäessä (Salminen 1911 s. 36.), osa jäi melkoisella todennäköisyydellä pienen kokonsa vuoksi huomaamatta. Isot ja hyvin säilyneet 1600-luvun kuparikolikot on sen sijaan saatu tarkoin talteen. Toinen asia, johon on syytä kiinnittää huomiota, on reformaation jälkeisen ajan rahojen runsaus. Kyse ei ole yksittäisestä aarrelöydöstä, vaan rahoja on läpi1600-luvun hukattu tai pikemminkin jätetty uhrilahjoina koko Kirkkokarin kappelin alueelle. Samasta tavasta on todisteita Koroisten jo keskiajalla hylätyn piispankirkon paikalta, sillä sieltä talletetuista 308 rahasta 142 onvuotta 1520 myöhemmältä ajalta. Piispa Henrikille pyhitetystä Nousiaisten kirkosta keskiaikaisia rahoja on talletettu 54 ja myöhempiä peräti 1523 kappaletta. Vaikka uuden ajan alun rahojen määrä sieltä on huikea, on syytä muistaa, että toisin kuin Kirkkokarin kappeli tai Koroisten tuomiokirkko, Nousiaisten kirkko oli jatkuvasti käytössä oleva pyhäkkö. (Klackenberg 1992 s. 314.) Ruotsalainen Henrik Klackenberg on analysoinut kirkkojen keskiaikaisia rahalöytöjä. Hänen mukaansa suuri osa hukatuista rahoista selittyy sillä, että toisinaan kirkossa olevaan kirstuun tms. tarkoitettu raha on pudonnut käsistä ja vierinyt hukkaan. Tämä varmasti selittää suuren osan rahoista, mutta osa on tietoisia uhrilahjoja, joita taikauskoiset seurakuntalaiset ovat uhranneet Kristukselle tai eri pyhimyksille. Tällaisesta on esimerkkejä Suomesta, sillä muutama keskiaikainen raha on löytynyt pyhimyksenkuvien tai alttaritaulun sisältä. (Klackenberg 1992 s. 34–40.) Tapa uhrata rahoja pyhälle Henrikille on Kirkkokarilla ja ehkä muuallakin jatkunut vielä pitkään katolisen ajan jälkeen. 

Kirkkokarin muut löydöt

Köyliön Kirkkokarilta talletettiin rahojen ohella joukko muita löytöjä, jotka kirkkoherra Salminen kuvasi artikkelissaan jo vuonna 1905. Kesti
kuitenkin pitkään ennen kuin ne liitettiin Kansallismuseon kokoelmiin. Itse asiassa ne luetteloitiin vasta vuonna 1939. Tällä välin osa oli ehtinyt kadota. Esimerkiksi Salmisen julkaisemista ikkunalasiruuduista vain yksi on tallella Kansallismuseon kokoelmissa. (Salminen 1905b, kuva 12–14, s. 80.) Myös Salmisen mainitsemat pari rautanaulaa ja muutama piikiven palanen ovat kadonneet. Löytöaineisto ei ole määrällisesti järin suuri, mutta sen sijaan varsin monipuolinen. Ehkä hienoin yksittäinen löytö on kullattu hopeinen kantasormus, jonka halkaisija on noin 25mm. Sormuksen kanta koostuu pienestä (3 x 10 mm) rasiasta, jonka kannessa on Kristuksen kasvokuva. Kirkkoherra Salmisen ja Juhani Rinteen tulkinta, että kyseessä on ollut pyhäinjäännösrasia, on varsin mahdollinen. Rinne ajoittaa sormuksen 1400-luvulle. (KM 39044:1; Rinne 1911 s. 40; ibid. 1932 s. 239–240; Salminen 1905b s. 78–79.)

Kirkkokarilta löytyi myös katkelmallinen tinainen ”miehenkuva”, jonka jo Salminen aivan oikein tunnisti pyhiinvaellusmerkiksi. Katolisella keski
ajalla pyhiinvaelluskohteissa valmistettiin yleisesti tinasta ja lyijystä pieniä merkkejä, joita pyhiinvaeltajat saattoivat hankkia muistoksi käynnistään pyhällä paikalla. Suomesta keskiaikaisia pyhiinvaellusmerkkejä tunnetaan vain kuusi, joiden lisäksi Laitilasta on talletettu tinainen pyhiinvaellusampulli eli pullo, jossa on voitu säilyttää pyhää vettä. Kirkkokarin merkin on arveltu kuvaavan Norjan kansallispyhimystä, pyhää Olavia. Se lienee muisto keskiaikaisesta pyhiinvaelluksesta Trondheimiin, vaikka aivan varmoja tutkijat eivät asiasta ole. Kirkkokarin merkki muistuttaa yksityiskohdissaan useita pyhää Olavia kuvaavia 1400-luvulle ajoitettuja merkkejä, joissa marttyyrikuningas kuvataan edestä päin kruunu päässään sekä valtakunnanomena toisessa ja kirves toisessa kädessä. Kirkkokarin hahmolla on ainakin kruunu päässään ja ilmeisesti katkelmallinen sotatappara vasemmassa kädessään. (KM 39044:2; Andersson 1989 s. 39–46, 130; Edgren 1979 s. 53–56; Rinne 1932 s. 240; Salminen 1905b s. 78–79, Taavitsainen 2003 s. 308–309.) 

Yhtä Kirkkokarin löytöä on kutsuttu tinanapiksi. Sen halkaisija on 26mm, joten napiksi esine on varsin suuri ja epäkäytännöllinen. Mahdollisesti kyseessä on jokin pyhiinvaellusmerkin kaltainen vaatteeseen tai hattuun kiinnitettävä symbolinen merkki, jonka hallitseva kuvio on kymmenpuolainen ratas, jota kiertää tasainen helminauhan reunustama kehys. Esineen taustapuolella on valinsauma ja tappimainen kanta eli ilmeisesti valintappi. (KM 39044:4; Salminen 1905 s. 78–79.) Rataskuvioinen valinmuotti tunnetaan Suomesta ainakin Pernajan Gammelbystä, mutta niiden mahdollinen symboliikka vaatisi lisätutkimusta (Ulrika Rosendahl, pers. comm.) Vaikeasti tunnistettava on myös pitkänomainen tinaesine, jonka kapeammassa päässä on holkkimainen reikä. (KM 39044:5.) Sen sijaan kengänsoljen palkimeksi kutsuttu pieni viilaamalla viimeistelty messinki- tai pronssiesine on todennäköisesti pieni kirjanhela. (KM 39044:6.) 

Henkilökohtaiseen pienesineistöön kuuluvat Kirkkokarilta löytyneet helmet, joita on yhteensä kahdeksan. Helmistä kuusi on gagaattia eli ruskohiiltä ja kaksi meripihkaa. Viimeksi mainitut kuten myös yksi gagaattihelmi ovat pyöreitä. Loput gagaattihelmet on hiottu faseteille lukuun ottamatta yhtä, jossa on kierteinen rihlaushionta. Sekä gagaatista että meripihkasta valmistettiin vuorikristallin ja lasin ohella yleisesti helmiä niin keskiajalla kuin vielä 1600-luvulla. Keskiaikaiset helmet kuuluivat erityisesti rukousnauhoihin, kun taas uuden ajan alussa helminauhat olivat pikemminkin maallisia koruja. Kirkkokarin helmistä on vaikea varmuudella sanoa kumpaan ryhmään ne kuuluvat.(KM 39044:3; Salminen 1905b s. 78–79.)

Fragmentteja saarnahuoneesta

Rakennuksen perustuksen jäänteiden ohella Kirkkokarin kaivauksilla talletettiin joukko saarnahuoneen ikkunoihin liittyviä löytöjä. Juuri niistä on syytä korostaa, että Kansallismuseon kokoelmiin on ilmeisesti talletettu vain näytteitä erivärisistä laseista sekä ikkunan lyijypuitteesta. Keskiajalta aina 1700-luvulle asti ikkunalasiruudut kiinnitettiin toisiinsa lyijypuitteiden avulla. Tällaiset pienet lyijynauhojen katkelmat ovat tavanomaisia kaivauslöytöjä, mutta juuri koskaan niitä ei löydy suuria määriä. Tämä johtuu siitä, että lyijy on kerätty talteen ja käytetty uudelleen esimerkiksi uusiin puitteisiin, pistoolin- ja musketinkuuliin tai keramiikan lasituksen raaka-aineeksi. Kirkkokarin löytöjen joukossa on vain yksi pieni lyijypuitteen pala. Se on pitänyt kahta noin 4 mm paksua pientä lasiruutua toisissaan. Sekä ruudun paksuus että puitteiden tekotapa viittaavat siihen, että löytö ajoittuu 1500-luvulle tai jopa keskiajalle. Viimeistään 1600-luvun alussa Suomessakin yleistyi tapa valmistaa lyijypuitteet erityisen lyijymyllyn avulla. Tämä oli paljon valamista edullisempi ja nopeampi tapa valmistaa tarvittavat lyijypuitteet. (Haggrén 2005).
Kirkkokarin kaivauksilla mukana olleiden huomio kiinnittyi paikalta runsaasti löytyneisiin lasinpaloihin. Kirkkoherra Salminen julkaisi jo vuonna
1905 palasten perusteella rekonstruoiduista kolmion ja vinoneliön muotoisista ikkunaruuduista kuvan, johon myöhempi tutkimus on usein viitannut. (MV:KHOA: Topografi nen arkisto: Köyliö: Axel Cedercreutz Muinaistieteelliselle toimikunnalle 8.9.1904; Salminen 1905b s. 78–79.) Salminen kiinnitti jo tuolloin huomiota siihen, että ruudut oli muotoiltu nyrhien eikä lasiveitsellä leikaten. Ikkunalasit muotoiltiin keskiajalta 1600-luvulle kuuman raudan ja ns. krösselin avulla. (Haggrén 2000) Suurin osa ikkunalasinpaloista on kadonnut ja vain esimerkkipalat erivärisistä laseista ovat tallessa. Ainoa yhä koottavissa oleva ruutu on pitkänomaisen kolmion muotoinen vihreästä noin 3 mm paksusta lasista valmistettu ruutu. Tämä ikkuna on ollut pitkään, vähintään useita vuosikymmeniä käytössä, sillä sen ulkoilmalle altistunut pinta on hieman syöpynyt sisäpinnan ollessa vailla korroosiota. (KM 39044:8; Rinne 1932 s. 99–100; Salminen 1905b s. 78–79.) Lasin vihreä väri johtuu raaka-aineena käytettyjen hiekan ja tuhkan rautapitoisuudesta. Toisinaan lasi saattaa samasta syystä olla ruskea kuten yhdessä Kirkkokarin palassa. (KM 39044:12) Tämän noin 1 mm paksun ruudun palan kaltaiset ruskeat lasit ovat kuitenkin hyvin harvinaisia ikkunalasilöytöjen joukossa. Lasia voitiin haluttaessa värjätä esimerkiksi kobolttioksidin avulla. Näinsaatiin sinistä lasia. Kirkkokarin löydöissä on kaksi palaa sinistä lasia, joista toinen on suorakaiteen muotoisesta kapeasta ruudusta, jollaiset ovat olleet tyypillisiä lasimaalausten reunuskoristelussa. (KM 39044:9). Toinen sininen pala on sivuiltaan kaarevaksi muotoillusta pikkuruudusta, joka on peräisin lasimaalauksesta. (KM 39044:10).
Punaisen lasin valmistaminen on aina ollut vaikeata ja kallista. Punaisesta lasista tuli helposti liian tummaa, lähes mustaa, mikä oli osaltaan
syynä siihen, että punaiset ruudut olivat todellisuudessa verholasia, jossa vihreän ikkunalasin pintaan oli valmistusvaiheessa liitetty ohut punainen kerros. Kaksi tällaisen ruudun palaa tunnetaan myös Kirkkokarilta. (KM 39044:11.)
Yhdessä lasilöydöt osoittavat, että Kirkkokarin kappelissa on ollut ikkunoita ja ainakin yksi lasimaalaus. Lasilöytöjä on metsänhoitaja Väisäsen
kartan perusteella ollut jokaisella neljällä seinällä, mikä viittaa siihen, että ikkunoita on ollut kuoriseinän ohella myös runkohuoneen pitkillä seinil lä ja jopa kirkon lounaispäädyssä. (Vrt. Rinne 1932 s. 98–100; Salminen 1905b s. 77.) Kappeli on siten ollut sisältä sangen näyttävä tila. Muualta Suomesta tunnetaan kirkkojen keskiaikaisia ikkunalasimaalauksia erityisesti rannikkoseutujen kivikirkoista. (Hiekkanen 2005.)

Yhteenveto

Köyliön Kirkkokari on tunnettu kappelinraunioistaan. Paikalla suoritettiin jo vuosina 1904–1905 kaivaukset, joiden yhteydessä paljastettiin kap
pelinrauniot sekä talletettiin huomattava joukko rahoja ja muita löytöjä. Runsas löytöaineisto valottaa kirkon käyttöaikaa ja pyhään Henrikiin liittyvän tradition sitkeyttä paikalla. Arkeologisia tutkimuksia saarella ei ole tehty sitten 1900-luvun alun. Museoviraston toimesta saarella tehtiin yksityiskohtainen kartoitus vuonna 1998. Useat tutkijat ovat tulkinneet Kirkkokarin rakennuksen pyhän Henrikin muistokappeliksi. Perimätiedon mukaan piispa Henrik sai surmansa juuri Kirkkokarin läheisyydessä. Kirkkokari keräsi kansaa keskiajan lopulta aina
1600-luvun lopulle asti. Löytöjen perusteella voidaan todeta, että kappeli on perustettu viimeistään 1400-luvulla ja sillä on ainakin yli sadan vuoden ajan reformaation jälkeen ollut keskeinen sija kansanuskossa. Kansan keskuudessa pyhän Henrikin muisto eli pitkään. Kirkkokarin lä
heisyydessä oli vilkas markkinapaikka 1600-luvulla. Kesäkuuhun ajoittuneet markkinat pidettiin Kirkkokarin läheisyydessä mantereella, sillä itse luodolla niitä ei olisi mahtunut pitämään. Sen sijaan Kirkkokarilla pidettiin markkina-aikaan jumalanpalveluksia. Yhä tuolloin kansa jätti pyhälle Henrikille uhrilahjoja, lähinnä rahoja. Vastaavasta tavasta on rahalöytöjen perusteella viitteitä muistakin piispa Henrikiin liittyvistä paikoista kuten Koroisista ja Nousiaisten kirkosta.Saaren merkitys pyhän Henrikin kultin keskuksena hiipui 1700-luvulla. Muisto Kirkkokarin kappelista säilyi silti 1800-luvun lopulle asti, jolloin kirkkoherra Salminen ja vapaaherra Cedercreutz ottivat tehtäväkseen saaren tutkimisen.
Kirkkokari on yhä tänä päivänä konkreettinen muisto Suomen kansallispyhimyksestä. Vuosien 1904–1905 kaivausten jälkeen saarelta löytyneistä kivistä koottiin perustus, joka osoittaa kappelin paikkaa. Karille pystytettiin lisäksi jo varhain 1900-luvulla muistomerkki ja vuonna 1999 myös alttari. 

Lähteet

PAINAMATTOMAT LÄHTEET

Museovirasto, Kulttuurihistorian osasto (MV: KHOA)
Pääluettelo
Topografi nen arkisto, Köyliö
Museovirasto, Rahakammio
Pekka Sarvas: Luettelo Köyliön Kirkkoluodon rahalöydöistä.
Museovirasto, Rakennushistorian osaston arkisto
Georg Haggrén: Askaisten kirkon ikkunat – kulttuurihistoriallinen aarre 1600-luvun Suo
mesta. 2005.

KIRJALLISUUS

Otto Alcenius: Förteckning över mynt funna i S:t Henriks bönekapell. i Kjulo. Suomen Museo 1905 s. 84-88.
Lars Andersson: Pilgrimsmärken och vallfart. Lund Studies in Medieval Archaeology 7. Kumla 1989.
Torsten Edgren: En pilgrimsampull från Letala i sydvästra Finland. Finskt Museum 1978 s. 52-60.
Georg Haggrén: Ikkunalasin lyhyt historia. Rakennustaiteen seura. Jäsentiedote 1:2000 s. 27-30.
Markus Hiekkanen: Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoita. SKAS 4/2005 s. 18-40.
Markus Hiekkanen: Hajamietteitä Suomen kirkkoarkeologian vuosien 1868–2006 saldosta, nykypäivästä ja huomisesta. SKAS 3/2006.
Jalmari Jaakkola: Vielä hiukan pyhän Henrikin kappelista Köyliössä. Suomen Museo 1911 s. 26-36.
Henrik Klackenberg: Moneta Nostra. Monetarisering i medeltidens Sverige. Lund Studies in Medieval Archaeology 10. Lund 1992.
Johannes Messenius: Suomen kronikka. (1629) Tampere 1997.
Registrum Ecclesiae Aboensis (REA). Utg. af Reinh. Hausen. 1890 (1996).
Juhani Rinne: Edellisen johdosta II. Suomen Museo 1911 s. 39-41.
Juhani Rinne: Pyhä Henrik – piispa ja marttyyri. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XXXIII. Helsinki 1932
V. Salminen: Köyliön pitäjän historia. Pitäjänkertomuksia VII. SKS. Helsinki 1905 (a).
V. Salminen: P. Henrikin saari Köyliössä. Suomen Museo 1905 s. 73-84. Helsinki 1905 (b).
V. Salminen: Edellisen johdosta. Suomen Museo 1911 s. 36-39.
J.-P. Taavitsainen: Pyhiinvaellusmerkkejä Turun kaupungista. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae (AMAF) IX. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Toim. Liisa Seppänen. Turku 2003 s. 307-320