Pyhän Henrikin surmavirsi

Piispa Henrikin surmavirren vanhin tavoitettavissa oleva asu dosentti Mikko Heikkilän mukaan.

Mikään Piispa Henrikin surmavirren monista nykypäivään säilyneistä versioista ei ole sellaisenaan alkuperäinen. Lähimmäs Surmavirren alkuperäistä (varhais)keskiaikaista asua päästään kielellisen rekonstruktion avulla huomioimalla koko tunnettu surmavirsiaineisto sekä vastaava suorasanainen kertomusperinne. Menetelmä on perusteiltaan sama, jota käytetään esim. evoluutiobiologiassa, kielten sukupuiden laadinnassa ja akateemisessa raamatuntutkimuksessa.

Lihavoinnilla merkityt säkeet lienevät kuuluneet vanhimpaan tavoitettavissa olevaan Piispa Henrikin surmavirteen, joka päättyi Henrikin ns. testamenttiin ja oli sävyltään verrattain neutraali, Lallia parjaamaton. Monet todisteet ajoittavat alkuperäisen Surmavirren 1200-luvun lopulle, mutta siinä on muistumia jo 1200-luvun puoliväliä edeltävältä ajalta. Monet todisteet niin ikään viittaavat Surmavirren sepitetyn Köyliössä.
Lihavoituja alkuperäisen Surmavirren säkeitä seuraavat lihavoimattomat säkeet muodostavat Surmavirren jonkin verran nuoremman keskiaikaisen jatko-osan, joka kertoo, mitä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtui ja jossa Lalli on pahuuden ilmentymä. Piispa Henrikin surmavirressä on siis (vähintään) kaksi eriaikaista osaa: vanhempi osa on sävyltään varsin neutraali, kun taas nuorempi jatko-osa ja ”perusosaan” myöhemmin tehdyt lisäykset ovat vahvasti Lallia panettelevia. Eri-ikäiset runosäkeet voidaan erottaa toisistaan mm. niiden eri-ikäisen kieliasun ja eri murteiden, runomitan virheettömyyden, alkusoinnun vs. loppusoinnun ja todennetun esiintymislaajuuden (moninkertainen todistus vs. yksinkertainen todistus) perusteella.

[Ääntämisohjeet: γ = laiskasti ääntyvä g; δ = englannin the/this/that; äng-äänteen (ŋ) perässä äännetään g]
Kasvoi ennen kaksi lasta,
kristiveljestä jaloa.
Toinen kasvoi Aγliassa/Kaalimaassa [= Angliassa = Englannissa]
toinen Ruotsissa yleni.
Joka kasvoi Aγliassa/Kaalimaassa,
oli herra Heinärikki.
Joka Ruotsissa yleni,
oli Eerikki kuniŋgas.
Sanoi herra Heinärikki
Eerikillen veljellensän:
läkkämä [= lähtekäämme] Hämehen maallen,
maallen ristimättömällen,
paikallen papittomallen.
Sanoi Eerikki kuniŋgas
Henrikillen veljellensän:
paljon on sinnem mennyitä,
ei paljon palannuδita.
Sanoi herra Heinärikki
Eerikillen veljellensän:
jos minä tapettanehen [= jos minut tapetaan],
toinen jäänevi jälγellen.
Sanoi Eerikki kuniŋgas
Henrikillen veljellensän:
entä järvi jäättömänä,
sulana kovero joki?
Sanoi herra Heinärikki
Eerikillen veljellensän:
kyllän kierδän kivron järven [= kyllä kierrän käyrän järven],
ymbärδän koveron joγen [= kierrän käyrän joen]. (Kuvaus sopii hyvin Eurajoen vesistöön
kuuluvaan Köyliönjärveen ja Köyliönjokeen.)
Sanoi herra Heinärikki:
pilttisemi, pienoisemi [= pieni miespuolinen palvelijani].
Otak korjami koδasta.
Panek korja kohδallensan,
anturoillensan aseta,
perällensän pieni kirja.
Ota ohrilta oroinen,
iδuilta isoilihainen,
maatajouhi maltaisilta.
Paner räŋget mursunluiset,
valjahat majavanluiset,
Harman kaγlan kahδen puolen.
Aisat tammiset aseta,
ohjat suoniset oijenda.
Panel luokka kynnäppäinen
harjallen hyvän hevoisen.

Kohta ajamahan läksit [= he lähtivät].
Ajoit päivää keväδistä
kaksi yhtä järγestänsän. (Matka hevosen vetämässä reessä Nousiaisista Köyliöön kesti keskiajalla tuota
suuruusluokkaa.)
Sanoi piltti pikkuruinen:
jo tässä tulevi nälkä.
Sanoi herra Heinärikki:
piγan taloja tulevi,
Lalloila [= Lalli = köyliöläinen maatila], Tako [= köyliöläinen maatila] ja Lähδet (vrt. Lähteenkylä; loppu-t on keskiajan Köyliön murteen mukainen),
Hyväneuvo [= muinaissuomalainen henkilönnimi] niemen [= Hiisniemi eli Karhihiemi eli Yttilän ”Niemelän” Otta] päässä,
siinä syömmä, siinä juomma,
siinä purtoa piδämmä [= Pidämme ruokatauon Yttilänottassa].

Heiδen sinnes saatuδansan
sanoi herra Heinärikki:
pilttisemi, pienoisemi.
Otak kyrsä uγnin päältä,
heitäp penningit sijahan.
Ota oltta kellarista,
heitäp penningit sijahan.
Otah heiniä laδosta,
heitäp penningit sijahan.

Kertoi [= toisti, kertasi; teki edestakaista liikettä; kehräsi lankaa] vaimo tottoansan [= Vaimo kohenteli tulta talon tulisijassa.] (> torttiansa = rukkiansa)/Kertoi (> Kerttu) kelvotoin emäntä,
suitsi [= savutti; vrt. suitsuttaa ja suitsuke] suuta kunnotointa,
käytti kieltä kelvotointa,
liikutti lihan pahinta [= kieltään]:
lah Lalli kotihin saapi,
vielä luunsi [= sinun luut] luistelepi,
suonensi [= sinun suonet] sirottelepi
ja pääsi [= sinun pään] päristelepi.
Sitten herra Heinärikki
kiiruhti taloista poikes.

Lalli kuin tuli kotihin,
kirkui vaimo kiukahalta,
parkui patsahan nenästä:
kävi tässä ruokaruotsi [= kutsumaton ruotsalainen ruokavieras],
ruokaruotsi, raanisaksa [= ryöstökauppias].
Otti kyrsän uγnin päältä,
heitti lastuja sijahan.
Otti oltta tynnyristä,
heitti lastuja sijahan.
Otti heiniä laδosta,
heitti lastuja sijahan.

Lalli (lalli = pöyhkeä heinäkasa (vrt. Karhi-ala ”Heinäkasala”); karhun kiertoilmaus (peijaisissa)) otti laakarinsan [<- germaaninen slāgari = lyömäase],
Pentti* pitkän keihähänsän,
Ouleva (= vanha kansanomainen muoto varhaiskeskiajan tärkeimmän pohjoismaisen pyhimyksen Olavin nimestä) isoin otansan (ota = piikki; teräase).
Lykkäsit [= he lykkäsivät] lylyn lumellen,
syöksit [= he syöksivät] kalhun kaljaimellen (vrt. kaljama).

Sanoi piltti piskuhinen:
kumu kuuluvi taka.a.
Sanoi herra Heinärikki:
kuultelek kiven takana
kuin minä tavoitetahan.
Korjaγos lumesta luunni [= minun luut],
siδos silkkisäkkisehen,
paneh härkäδen rekehen.
Härkä Suomehen vetävi.
Kuhun härkä uupunevi,
siihen kirkko tehtäköhön,
kappeli rakettakohon,
herran Henrikin nimehen.

Tuossa härkä tauγonnunna,
Nousiaisten hietamaahan,
hietakankahan nenähän.
Siihen herra Heinärikki,
ensimäinen hauδattihin,
kirkko myöskin rakettihin [= rakennettiin]
herran Henrikin nimehen.

Lalli pahin pakanoista
julmin juutasten seγasta,
joka tappoi pyhän miehen
pispan herran Heinärikin,
otti korkean kypärän
pyhän miehen pispan päästä,
pani päähänsän omahan,
kallohonsan ilkeähän.

Lalli kuin tuli kotihin,
lausui vaimo patsahalta:
kusta Lalli lakin saanut,
häijy mies hyvän kypärän? [Tämä säepari on Surmavirren laajimmin tunnettu.]
Lalli etsi lakkiansan [= Lalli tavoitti kädellään lakkiaan],
lakin päästänsän tavoitti.
Hiukset lakkihin imeyδyit,
kaiken kamaran kerδalla,
kaikki kallosta erγaannui.
Tuli kosto korkealta,
makso maailman valtiaalta.

*Pyhä Benedictus Nursialainen (-> Bengt -> Pentti) oli 1100-luvun tärkeimmän luostarisääntökunnan sisterssiläisten pääsuojeluspyhimys, eikä sisterssiläisten osuus Pohjolan kristillistämisessä ja kristillisessä organisoinnissa ollut vähäinen. Täten kyseiset nimet sopivat hyvin aikapaikkaiseen kontekstiinsa, samoin Hyväneuvo.

Kansan suussa kauan elänyt kalevalamittainen Piispa Henrikin surmavirsi lienee syntynyt jo 1200-luvulla Köyliössä. Sen vanhimmat tunnetut kokonaiset muistiinmerkinnät ovat 1600-luvulta. Runosta on useita eri puolilta Suomea tavattuja toisintoja. Niiden
lisäksi yksi jos toinenkin runoniekka muunteli surmavirttä mieleisekseen. Köyliö-seuran kotisivuilla olevat esimerkit
osoittavat, että niissä kaikissa itse tarinan tapahtumat pysyvät samoina.
Vaikka kirkollista legendaa surmavirsineen ei voi pitää sellaisenaan historiallisesti luotettavana, se epäilemättä pohjautuu todelliseen
tapahtumaan. Köyliöläisten on helppo liittää useat surmavirressä mainitut paikannimet olemassa oleviin maastokohtiin.
Ylioppilas Th. Reinius löysi alla olevan ns. Törnuddin toisinnoksi  kutsutun surmavirren version keskiseltä Pohjanmaalta
Toholammin pitäjästä v. 1852. Tämä alkuperältään tuntematon käsikirjoitus oli mamselli Amalia Christina Birlingin
hallussa. Hän oli saanut sen perintönä vuosina 1748-1820 eläneeltä Lohtajan kirkkoherralta Antti Törnudd vanhemmalta.
Käsikirjoituksen paperi, tekstin ortografia ja käsiala viittaavat 1600-luvun lopulle. Samaan tulokseen päätyi köyliöläinen
Oiva Linturi 1910-luvulla kirjoittamassaan surmavirsitutkielmassa. Myös se on luettavissa näillä Köyliö-seuran sivuilla.
Vaikka surmavirren ajatus ei jää epäselväksi lukijalleen, kirjallinen asu voi tuottaa hankaluuksia. Kirjoitettu suomi haki tuohon
aikaan vielä muotoaan. Lukija jää monen sanan kohdalla aprikoimaan, mistä on kysymys. Jotkut sanat jäävät
miettimisestä huolimatta vieraiksi. Kun teksti vielä on runollisesta muodostaan huolimatta melko tasapaksua –
säeryhmitys siis puuttuu -, lukeminen on hankalaa.
Outoihin sanoihin saa nykykielisen merkityksen toisaalla näillä kotisivuillamme olevasta Oiva Linturin aikanaan
kirjoittamasta pro gradu -tutkielmasta. Tämän surmarunon kieltä käsittelevän tutkielman lopussa on aakkosellinen
sanaluettelo selityksineen. Kenenkään siis ei tarvitse lukiessaan vaeltaa runon syntymisen ”keskiaikaisessa
pimeydessä”.

Runo Laulu Sant Henderikistä Ensimäisestä Tuurun
pispasta joca on syndynyt Englandisa ja sitten
kuningahasta Ruotzisa Eriki Rjjdarista. wuona. 1150.

Kaxi olli pyhä mjestä. Kaxi kansan ruhtinasta, ja Risti
weljestä jaloa. Yxi kaswoj Ruotzin maalla. Toinen
maalla wierahalla – pijan kasuojt pinnelliset, yxi
wuotiset ylleninjt. Lapsi maalda wierahalda Se oli Herra
Henderjki waan joca Ruotzisa yllenj, Se olli Erikj rijdarj.
Ruozin kuuluisa kunjngas. Sanoi Herra Henderjki
Erikillen weljellensä Läkämme Hämehen maallen,
maallen ristimätömällen pajkallen papitomallen Kiwij
kjrkoia tetämmähän ja kappelja rakendamahan
nijn sitten Eriki Rijdarj, sanoin Lausuj sujn puheli
weikosenj wajmon pojka palion on sinne mennehittä eij
palion pallanehitta ennämpi wiellä ewännehitä njn sanoj
hän toki mjnä Lähden en tottele jos mjnä tappetanehen
maan kunjngahat kattunehet kujtengin toinen jänewi
jällelen
Sitten Herra Henderji sanoin Lausu suujn puheli
pildisemj pienojsemj wandi waxan korkuhujnen otta
korja kodasta ja pane korja kohdallensa perällensi pienj
kirja anduroijllensa asetta aset tammiset asetta ohjat
suonjset oijenna pane ränget mursun lujset. waliahat
majawan luiset Harman kaulahan kahden puolen.
Otta sitten ohrjlda orojnen jdulta jsoi lihainen maatta
jouhi maldahjsi jlda pane luoka kynä päjnen harjallen
hywän hewoisen
Sitten Herra Henderiki ajiella karrutele wirman peuroja
wjrjttele jällisänsä juoxemahan Lattoi se lauman
laulajtta päänsä päällen lendämähän, otzahansa
wirwotamahan Karhu olli . rauta kahlehisa terj
rautajnen. kukersi karhun rautaisen kidasa. Jänön
wiellä Walkoisen hypiti edesänsä wildin päällä njn sanoj
pildi pikurujnen wandi waaxahan korkuhujnen jo mjnun
tullepi nälkä njn sanoj Herra Henderjki jo pijan talo
tullepi Laloila on takoja Lähdet otta kyrsä unnjn pääldä
otta olluta kellarista heittä pennjgit sijahan hejnät heinä
huonehesta ja kaurat kaura hjingalosta heittä penningit
sijahan – nijn sitten paha waimo pannahjnen satta syöja
sappehinen Sepä kirkuj kiukahalda parku patzahan
nenästä Lahka kujn Lalloi kottihin saapj wielä se suun
luunsi luistelepj wiellä päänsi päristelepi Suonensi
sirgotelepi nijn sitten Herra Henderjki kijruht taloista
pojs.
Lalloi cujn sitten tulli kotihin walehteli wanha naara ja
sanoi pojkaiseni nuorempanj jopa on täsä sitten käynyt
ruoka Ruotzin Syömä Saxa otti kakon uunjn pääldä otti
ollutta kellärista heitti tuhkia sijahan heinät hejnä
huonehesta kaurat kaura hingalosta heitti tuhkia
sijahan. Nijn siwuj lallo loi lahtarjnsa pijlun pitkän
kjrwehensä lykäjs sitten lylynsä lumellen kuin olli
wuoldu wuoleskeldu syöxi kalhut kalja maallen cujn olli
talwisen jänöjsen nijn sitten Lalli hihti hirmujsesti lyly
juoxi winhiästi Tulli suitzi suxen tiestä sawu sauwan
somman tiestä elli siasta
Sitten Herra Henderjki sanoin lausui suujn puheli jo
Lallo hihtäjn tullepi pitkä keihäs kajnalosa Tunsi hän
tuhon tullewan hättä päjwän päällen saawan ja sanoj
pildisenj pienoisemi wandi waxahan koruhujjnen katzos
kiwen taka eij olle kilpiä kiwesä katzo taka tammen
warjosta hywäin hewoisen kuhunga luuni lendelepi
suoneni sirottelepi ne sinä werkahan wettele sini
langojhin sittelle siwu kajki kaunjhisti ja asetta orjhjin
rehehen kuhunga orit tauwonnewi sittä härkä
pandakohon ja kuhunga härkä tauwonemi sijhen kirko
tehtäköhön kappeli rakennettakohon Herran Henderjkin
njmehen josa on härkä tauwonuna njn Nousiaiset heittä
maahan heittä kangahan njemehen elli nenähän
Sijhen Herra Henderjki ensimmäjnen haudatihin kirko
myöskin rakettihin sijhen Herran Henderjkin njmehen,
mutta wan eij pojka pikurujnen wandi waxahan
korkuhujnen eij kexinyt lumen sisäldä pyhän miehen
peukalota sormja json jsännän kulda sormuxen keralla
ennen kuin kesä sydännä sitten kujn kewät olli ihana ja
ijää olli järwestä suulanut nijn sitten kesä sydännä
pienen jään palaisen päällä tuuli alloisa aijellj
Sormja pyhän urohon kulda sormuxen keralla ihmjsillen
nähtäwäxi tunnus merkixi jalloxi jotta eij suonnut suurj
Luoja eijkä sallinut Jumala weden alle waipumahan
eijkä hukahan tullemahan
pyhän miehen peukalota sormja ison isännän kulda
sormuxen keralla. Lalli sitten pahin pakanoista julmin
juudasten seasta joca tappoi pyhän miehen pispan
Herran Henderjkin otti korkjan kypärän pyhän miehen
pispan päästä panj päähänsä omahansa kallohonsa
jlkiähän menj sitten kildinä kotihin
waimo kehräs tortillansa sanoin lausuj suujn puheli
mistä on Lalloi lakin saanut mies häjy hywän kypärän
Lalli nosti sitten lakiansa Lallin hiuxet lakihin imejnyjt
kajken kamaran keralla lujkos luista irrallensa kajki
kallosta kamara eronut tulli turpa turwatomaxi pää paha
paliahaxi nahatomaxi kujn naudan pää paliahaxi pahan
panna
Sen teki suuri Luoja salli wäkewä Jumala imehexi iloixi
tunnus merkixi jaloxi mutta nyt on pispa ilosa Lalli
piinasa pahasa pispa Engelein kansa laulele jlon wirtä
weisajle Lalli hiidesä hihtelepi lylyinensä luistelepi
pijnan sawuhun sakiahan sauwallansa sattutele.Pirut
pahoin pistelewät helwetin heldehesä sjelu parka
waiwallewat sieldä meittä waka Jumala ja estä totinen
Luoja saatta sallihin taiwahasa ja ilohon ijankaikisehen
ja päästä häjyst maajlmasta
Amen

Elias Lönnrot otti surmarunon juuri ennen 1800-luvun puoliväliä keräämäänsä Kantelettareen. Tässä oleva on vuoden
1911 painoksesta.
Piispa Heinrikin surma

Kaks’ oli pyhä´ä miestä,
kaksi kansan ruhtinasta
ristiveljeä jaloa;
yksi kasvoi Kaalimaassa,
varttui maalla vierahalla,
toinen Ruotsissa yleni;
pian kasvoi pienelliset,
yksivuotiset yleni.
Joka kasvoi Kaalimaassa
se kasvoi kananmunilla,
joka Ruotsissa yleni,
se Ruotsin sianlihoilla.
Lapsi maalta vierahalta,
Kaalimaassa kasvatettu,
se oli herra Heinrikki,
vaan se Ruotsissa ylennyt,
oli Eirikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Heinrikki
Eirikille veljellensä:
”Lähtekäämme Suomenmaalle,
menkämme Hämehenmaalle,
maille ristimättömille,
paikoille papittomille;
siell’ on lapset ristimättä,
kansa kaikki kastamatta;
tehkämme kiviset kirkot,
kappelit rakentakamme,
papin saarnoja sanella,
kansan kaiken kuultavaksi!”
Siitä Eirikki ritari
itse lausui, noin saneli
Heinrikille, veljellensä:
”Veikkoseni, vaimon poika,
entä jos tapettanehen,
sinä siellä surmatahan,
maan kuningas kaaetahan;
paljo on sinne mennehiä,
enempi evännehiä,
ei paljon palannehia.”
Sanoi herra Heinrikki:
”Lähen toki, en totelle;
jos minä tapettanehen,
toinen jäänevi jälelle.”
Siitä herra Heinrikki
sanoin lausui, suin puheli:
”Pilttiseni, pienoiseni,
vantti vaaksan korkuhuinen,
laita korja kohallensa,
perällensä pieni korja,
ota ohrilta oronen,
maatajouhi maltahilta,
pane varsa valjahisin,
suvikunta suitsi suuhun,
lähimaille mennäkseni,
maille ristimättömille.
Siitä piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen,
ottavi koasta korjan,
kohallensa korjan laitti,
saatti lastat sarjallensa,
aisat tammiset asetti.
Otti ohrilta orosen,
i’uilta isolihaisen,
pani länget mursunluiset,
valjahat majavanluiset,
Harmin kaulahan asetti;
pani luokan kynnäppäisen
harjalle hyvän hevosen,
ohjat suoniset ojensi.
Sitten herra Heinrikki
niin kohta ajohon läksi,
virman peuroja viritti
jälissänsä juoksemahan,
latoi lauman laulajia
päänsä päällä lentämähän,
jänön valkoisen hypitti
eessänsä vilettämähän,
teiri kultainen kukersi
karhun rautaisen kiassa.
Ajella karuttelevi
kaksi päivä´ä keväistä,
kaksi yötä järjestänsä;
sanoi piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen:
”Jo minun tulevi nälkä,
kun ei syöä eikä juoa
eikä purtua pietä.”
Sanoi herra Heinrikki:
”Jo pian talo tulevi;
Lallola on lahen takana,
hyvä neuvo niemen päässä;
siinä syömme, siinä juomme,
siinä purtua piämme.”
Sanoi piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen:
”Entä on järvi jäätämättä,
sulana joki kovera.”
Siihen herra Heinrikki
itse vastaten sanovi:
”Kierretähän Kiulon järvi,
ympäri joki kovera.”
Lähettihin Lallolahan,
kierrettihin Kiulon järvi,
ympäri joki kovera.
Sitten tultua talohon,
nälissänsä niemen päähän,
Kerttu kelvoton emäntä,
paha vaimo pannahinen,
suitsi suuta kunnotonta,
keitti kieltä kelvotonta
einettä aneleville;
ei saa einettä tulijat
eikä heiniä hevonen.
Sitten herra Heinrikki
sanoin lausui, suin puheli:
”Pilttiseni, pienoiseni,
vantti vaaksan korkuhuinen,
ota leipä uunin päältä,
heitä penningit sijahan;
ota kellarist’ olutta,
heitä penningit sijahan;
ota heiniä hevosen,
pane penningit sijahan;
katso kauroja lisäksi,
heitä penningit sijahan.”
Sitten piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen,
otti kyrsän uunin päältä,
vieritti rahan sijalle;
otti olutta kellarista,
vieritti rahan sijalle,
heinät heinähuonehesta,
vieritti rahan sijalle,
kaurat kaurahinkalosta,
vieritti rahan sijalle.
Kerttu kelvoton emäntä,
salasyöjä sappehinen,
sepä kirkui kiukahalta,
parkui patsahan nenästä:
”Jahka Lalli saa kotihin,
se sun luusi luistelevi
ja pääsi päristelevi,
suonesi sirottelevi.”
Sitten herra Heinrikki
läksi Lallolan talosta,
lapset lauleli jälestä,
lapset laiskat Lallolassa:
”Jo kävi meillä ihmisiä,
joivat tynnyrist’ oluen,
kakun söivät kammarista,
laoit heiniä laosta,
heiniä hevosen syöä,
kannoit kauroja lisäksi.”
Lalli kun tuli kotia,
tuo Lallin paha emäntä,
vanha nainen, vaimo valski,
kantoi kieltä kelvotonta,
valehteli vanha nainen:
”Jo kävi tässä ihmisiä,
täss’ on syöty, tässä juotu,
tässä purtua pietty:
ruoka-ruotsi, syömä-saksa,
kiertolaiset kelvottomat.
Joivat oluen kellarista,
vettä viskasit sijahan;
kakun söivät kammarista,
kiven vierrytit sijahan;
veivät heiniä laosta,
heitit hieta’a sijahan;
kauroja hevosen syöä,
saivat santa’a sijahan.”
Lausui paimen patsahalta:
”Jo vainen valehtelitkin;
elä vainen usko’kana
vaimon valskin lausehia!”
Lalli, mies pahantapainen,
ei tuosta totella ollut;
sivui Lalli laapurinsa,
paha pitkän keihä’änsä,
lykkäsi lylyn lumelle
kuin on voisen vuolakkehen,
syöksi kalhun kaljamalle
kuin on talvisen jäniksen;
sitten hiihti hirmuisesti,
lyly vieri vinkeästi,
tuli suitsi suksen tiestä,
savu sauvan somman tiestä.
Sanoi piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen:
”Jo kuuluu kumu takana;
ajanko tätä hevosta?”
Sanoi herra Heinrikki:
”Jos kumu takana kuului,
elä aja tätä hevosta,
karkottele konkaria!”
”Entä jos tavotetahan
tahikka tapetahenki;
Lalli hiihtäen tulevi,
pitkä keihäs kainalossa.”
Siitä herra Heinrikki
kun tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan,
sanan lausui, noin puheli:
”Pilttiseni, pienoiseni,
käy sinä kivien taaksi,
kuuntele kiven takana;
kun ei kilpeä kivessä,
niin sä mene tammen taaksi,
katsele takana tammen,
kuin minua tavotetahan
taikka tapetahanki!
Jos minä tapettanehen
ja sinä jälille jäänet,
niin poimi lumesta luuni,
aseta orin rekehen,
orin Suomehen vetä’ä,
vaan jos uupuvi oronen,
sitten härkä pantakohon;
kussa härkä tauonnevi,
siihen kirkko tehtäköhön,
kappeli rakettakohon!”
Lalli hiihti, Hiien ruoka,
tavotti takaa-ajetun,
tappoi herra Heinrikin,
surmasi jalosukuisen,
jok’ oli tänne joutununna
Suomen kansan kastajaksi.
Sitten piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen,
luut korjasi lumesta,
poimi kaikki kaunihisti,
verkasäkkihin veteli,
sitoi silkkinauhasilla,
asetti orin rekehen.
Kun sitten oronen uupui,
niin antoi härän vetä’ä.
Tuoss’ on härkä tauonnunna:
Nousiaisten hietamaahan,
hietakankahan nenähän.
Siihen herra Heinrikki
ensimmäinen hauattihin;
kivikirkko rakettihin
herran Heinrikin nimehen.
Vaan ei piltti pikkuruinen,
vantti vaaksan korkuhuinen,
löytänyt lumen sisältä,
pyhän miehen peukaloa,
sormea ison isännän
kultasormuksen keralla, –
ennen kuin kesäsyännä,
kun oli kevät ihana
jäät jo järvistä sulannut,
sekin sitten löyettihin
pienen jääpalasen päältä
kultasormuksen keralla.
Sitä tuuli tuu’itteli
vieno aaltonen ajeli,
ihmisille nähtäväksi,
tunnusmerkiksi jaloksi,
jott’ ei sallinut Jumala
eikä suonut suuri Luoja
ve’en alle vaipumahan,
hukkahan tuleumahan
sormea ison isännän,
pyhän miehen peukaloa.
Lalli, se pahin pakana,
julmin juutasten seassa,
pahan työnsä täytettyä,
pyhän miehen mestattua,
surmattua suuren miehen,
pispan, herra Heinrikin,
otti korkean kypärän
pyhän miehen, pispan, päästä,
pani päähänsä omahan,
kallohonsa kauheahan;
palasi pahalta työltä,
hiihti kilttinä kotihin.
Lausui paimen patsahalta.
”Mist’ on Lalli lakin saanut,
mies häijy hyvän hytyrän,
pispan hiipan hirtehinen.”
Lalli se murehetonna
päästä lakkia tavotti:
hivukset himahtelivat
lakkihin imentyneinä,
läksi kallosta kamara,
luikas luista irrallensa,
kävi kallo kaljamaksi,
pää pahan nahattomaksi.
Niin tämän pahan pakanan,
pispa raukan raatelijan,
tuli kosto korkealta,
makso maailman valtiaalta;
sen teki totinen Luoja
ja sallei jalo Jumala.
Nyt se pispa taivahassa,
herran enkelein elossa,
voiton virttä veisailevi;
Lalli paikassa pahassa,
sakean savun seassa,
helvetissä hiihtelevi.
Siellä pirut pistelevät
helvetissä helteisessä
sielu-parkoja pahasti.
Varjele, vaka Jumala,
estä, Luoja armollinen,
meitä sinne saapumasta;
saata taivahan salihin,
iankaikkiseen ilohon!

Prof. Heikki Ojansuun (1873-1923) eri lähteistä keräämien katkelmien pohjalta rakentama runo
Piispa Henrikin surmavirsi

Kasvoi ennen caxi lasta
Toinen kasvoi caalimaassa
Toinen Ruotzis yleni.
Toinen Hämehen Heinrichi
Toinen Erichi kuningas
Lähtäm maita ristimähän
Maillen ristimättömillen
Paicoillen Papittomillen
Minun velien Henrich,
älä mene maalle Suomen
kyll sin on monda meny
Mutt ei ole jälle tullu
eikä paljo palainut
Osotan liha Jumalan
Näytän kalcin kaunin,
eiköst ne häwene häiy
end´on järwet jätämättä
Sulan on jåki Kåwera
Kyllä me kiärrän Kiuulon järwen
Ymbäri jåki Kåweron
täsa oli ruotzi trani sax
hän otti leippä uni pääld
heitti lastuja sian
otti olta tynnyrist
paiskais mulda tapill,
otti heiniä ladost,
heitti lastuja sian
Lalli otti Laakaris
Pentti pitkän keihäs
ja ouleva ison otas
Minu Pilti piscun
älä aja tätä hewoista;
älä carcot gongarita
Kätke suas kiwwiä warjon
jos taka ajeta(nnen)
ja minä tapettannen,
ota minun luun lumelda
ja pane silki säckin
Ot´sitt wähäiset häriät,
kutei ikän enen ole ickes ollu,
ku wapana waelda
Ål´ heit estä erhetyxist
Kuhon ensist seisattawat
Siihen risti rakettackon
Toisen kuca tawatawat
Cappel caunis tehtäkön
Colmannen cusa kerran
sihen kircko tehtäkön
Minä sisäll pandakon
Mistä Lalli lakin saanut
häjy mies hywän hytyrin.
Sitte Lalli murhatöinen
lakin päästäns tawoitti
hiuxet ne himachtelit
sormuxen weti sormestans
sormen suonet liucachtelit
Näin tämän pahantapaisen
Pispan rackan ra(a)telian,
Tuli kocto corcialta
Maxo mailman waldialta

Vanhoihin toisintoihin perustuva Aulis Rintalan, Kalevalaisen Runokielen Seuran (KaRuSe) puheenjohtajan, korjaama
surmaruno. Sen on säveltänyt dir. mus. Pentti Tynkkynen
Piispa Henrikin surmavirsi

Kasvoi ennen kaksi lasta,
ensimmäinen Englannissa,
toinen Ruotsissa yleni.
Herra sieltä Englannista,
se on Heinrikki Hämehen,
joka Ruotsissa yleni,
se on Eirikki kuningas.
Sanoi Heinrikki Hämehen
Eirikille, veljellensä:
”Lähtekäämme ristimähän
maita kastamattomia,
paikkoja papittomia,
tehkäämme kiviset kirkot,
kappelit rakentakaamme,
papin saarnoja sanella
kaiken kansan kuultavaksi!”
Sanoi Eirikki kuningas,
sanoin lausui, suin puheli,
Heinrikille, veljellensä:
”Älä lähde Suomen maalle,
paljon on sinne mennehiä,
ei paljon palannehia,
siellä on järvet jäätymättä,
joet juoksevat sulana.”
Sanoi Heinrikki Hämehen
veljellensä Eirikille:
”Kierrän järven Köyliössä,
selviän sulista joista.”
Pani varsan valjahisin,
orihille suitset suuhun,
pani ränget norsunluiset,
valjahat majavanluiset
hevon kaulan kahden puolen.
Kunnosti hevospelinsä,
reunat reessä kohdallensa,
eteen alttarin asetti,
reen perälle pienet kirjat.
Niin kohta ajohon lähti,
ajoi teitä talvisia
täydet kaksi vuorokautta,
eikä taukoa pitänyt.
Sanoi Eirikki kuningas
Heinrikille veljellensä:
”Jo tässä tulevi nälkä,
kun ei syödä eikä juoda
eikä purtua pidetä.”
”Lalli on lahden tuolla puolen,
talo vankka niemen päässä,
siellä syömme, siellä juomme,
siellä purtua pidämme.”
Saavuttuansa talohon
herra Heinrikki Hämehen
hevosille otti heinät,
paiskas penningit sijalle,
otti leivän uunin päältä,
heitti penningit sijalle,
vei olutta kellarista,
tarjosi rahan sijalle.
Siinä söivät, siinä joivat,
siinä purtua pitivät;
sitten lähtivät ajohon.
Kerttu, kelvoton emäntä,
pieksi suuta kunnotonta,
käytti kieltä kelvotonta:
”Kun tulee kylältä Lalli,
henkenne ei paljon paina!”
Kun Lalli tuli kotia.
niin Lallin paha emäntä
pieksi suuta kunnotonta,
käytti kieltä kelvotonta:
”Jo tässä kävi väkeä,
täss’ on syöty, täss’ on juotu,
tässä purtua pidetty,
viety heiniä hevosen,
hietaa annettu sijalle,
syöty leivät uunin päältä,
sijalle kivensiruja,
olut juotu kellarista,
santaa annettu sijalle.”
Paimen kirkui kiukahalta,
parkui poika pankoltansa:
”Vaimosi puhuu valetta,
elä usko tuota naista!”
Vaan Lalli pahatapainen,
mies kovin pahasukuinen,
kohta keihäänsä kokosi,
piru suuren kirvehensä,
sukset seinältä sivalti,
lykkäsi lylyn lumelle,
työnsi kalhun kaljamalle,
hiihti herrojen perähän.
Sanoi orja uskollinen,
lausui parka palvelija:
”Jo kuuluu kumu takana,
vieläkö ajan hevosta?”
Sanoi Heinrikki Hämehen,
palvelijallensa pakisi:
”Jos kuuluu kumu takana,
elä aja enää hevosta,
elä karkaa konkarilta.”
”Entä jos ne saavat kiinni,
vaikka vielä tappavatkin?”
”Poikkea nyt tien sivuhun,
kuuntele kiven takana.
Jos minut tavoitetahan
tai vaikka tapetahankin.
poimi luuni pois lumesta,
silkkisäkkihin sijoita,
se pane härän rekehen
härän Suomehen vedellä,
itseksensä astuskella.
Kussa härkä uupunevi,
siihen kirkko tehtäköhön,
kappeli rakettakohon,
papin saarnoja sanella,
kansan kaiken kuultavaksi.”
Piispa joutui surman suuhun.
Vaan ei orja uskollinen
löytänyt lumen seasta
sormea ison isännän,
pyhän miehen peukaloa
kultasormuksen keralla.
Palasi paha kotia
keihäinensä, kirveinensä.
Orja kirkui kiukahalta,
palkollinen pankoltansa:
”Mistä mies lakin on saanut,
isäntä hyvän kypärän,
piispan hiipan, hirtehinen?”
Lalli tuo murehissansa
lakin päästänsä nykäisi:
siihen hiukset kiinni tarttui,
nahka lähti päälaesta.
Kiskoi sormuksen korean:
lihat irtosi mukana.
Niin tämän pahantapaisen
piispan raukan raatelijan
tuli kosto korkialta,
palkka mailman valtiaalta.
Nousiaisten nummimaalle
vetohärkä tuo väsähti.
Siihen piispa peitettihin,
Hämeen herra haudattihin,
kirkkokin rakennettihin
pyhän Heinrikin nimehen.

Tämä köyliöläisten opettajien Paula Härkälän ja Kaarina Toivolan eri lähteistä kokoama teksti on käsikirjoituksena
Köyliössä tammikuun 19. päivää lähinnä olevana sunnuntaina, nk. Talvi-Henrikkinä, esitettävässä näytelmässä.
Ensimmäisen kerran se esitettiin v. 2000 ja sen jälkeen aluksi vuosittain ja näytelmä tehtiin täysin paikallisin voimin.
V. 2006 lähtien meillä on ollut ammattiohjaaja, eikä näytelmää enää esitetä joka vuosi.

PIISPA HENRIKIN SURMA
Koonneet: Paula Härkälä ja Kaarina Toivola
Kuoro: Ramus virens olivarum
Piae Cantiones 759 per columbam panditur
1.säkeistö latinaksi per columbam panditur
Binum genus animarum
arca Noe clauditur
Ergo plebs Finnonica
gaude de hoc dono
quod facta est Catholica
verbi Dei sono
4. ja 5. säkeistö Mies saapui Englannista
uskoa kylvämään,
hän, opettaja Suomen,
sai kansaa kääntymään.
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen.
Upsalan hiippakuntaa
hän johti Ruotsissa.
Rinnallaan pyhä Eerik
hän kylvi uskoa
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen.

1. Lähtöpäätös
Kertoja: Kaksi oli pyheä miestä,
ristiveljeä jaloa,
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta,
se oli herra Henterikki.
Se kuin Ruotsissa yleni,
se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Eerikki: Tule purtehen Jumala,
aluksehen armollinen.
Tuuittele tuuli purtta,
aalto laivoa ajele.
Turun maille tullaksemme,
Suomen suureksi hyväksi.
Henrikki: Läkkämme Hämehen maalle,
maalle ristimättömälle,
paikalle papittomalle.
Tehkäämme kiviset kirkot,
kappelit rakentakaamme,
pappein saarnoja sanoa,
kansan kaiken kuultavaksi.
Eerikki: Paljo on sinne mennehiä,
ei paljon palannehia.
Entä on järvet jäätymättä,
sulana joki kovera.
Henrikki: Toki lähden, en totelle.
Osotan lihan Jumalan,
näytän kalkin kaunihimman –
eivätkös hävinne häijyt.
Jos minä tapettanehe,
toinen jäänevi jälelle.
Kyllä kierrän Kiulon järven,
ympäri joki koveran.

2. Matka
Kertoja: Pani varsat valjasihin,
suvikunnat suitsi suuhun.
Pani korjat kohdallensa,
aisat tammiset asetti,
ohjat suoniset ojensi.
Pani ränget mursunluiset,
valjahat majavanluiset,
Harmon kaulan kahta puolta,
harjalle hyvän hevosen.
Kirman peuroja viritti,
jäjessänsä juoksemahan.
latoi lauman laulajia,
päänsä päällä lentämähän.
Karhu rautakahlehissa,
teeri rautainen kukersi,
karhun rautaisen kidassa.
Ajella karuttelevi,
ajoi päivät matkaeli,
kaksi yötä järjestänsä.
Piispan renki: Jo tässä tulevi nälkä,
eikö syöä, eikö juoa,
eikö purtua pietä?
Henrikki: Jo pian talo tulevi,
Lalloila, Tako ja Lähde.
On Lalli lahen takana,
hyvä neuvo niemen päässä.
Siinä syömme, siinä juomme.
siinä purtua pidämme.

3. Lalloilassa
Kerttu: Ei Halli valetta hauku,
luppakorva luikuttele.
Henrikki: Tervehdys talolle tälle,
siunaus suuren Jumalan!
(Ave, haec domus,
benedictio Dei magni!) Käännös khra Sakari Vuola
Kerttu: Terve tervehyttäjälle,
terve tänne tultuasi.
Henrikki: Korea kutsuttu vieras,
koreampi kutsumaton.
Kuulehan iso emäntä,
itse Lallin tarkka vaimo.
Anna miehelle minulle,
kyllin syödä, kyllin juoda.
Anna ostoa olutta,
juomoa rahanalaista
Kertoja: Otti heiniä hevosen,
heitti penningit sijalle,
otti kyrsän uunin päältä,
heitti penningit sijalle,
otti oltta kellarista,
vieritti rahat sijahan.
Kerttu kelvoton emäntä,
paha vaimo pannahinen.
Katselevi kultiansa,
kumarteli kaunihisti.
syötti juotti vierahia,
noita kutsumattomia.
Syötti suin sulassa voissa,
kourin kuorekukkaroissa.
Olipa lohta luotasilla,
sivulla sianlihoa,
kupit kukkuraisillansa,
vadit varpelaitehilla.
Siinä söivät, siinä joivat,
siinä purtua pitivät.
Kuoro: Vaan opettaja uskon
Piae Cantiones 759 vaaroihin antautui,
8. säkeistö kun viesti hänen töistään
laajalle kantautui
Riemuitse, Suomen kansa
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen.
Henrikki: Kiitos olkoon Kaikkivallan,
Kiitos ehtoisan emännän!
(Gratias Deo Omnipotento,
gratias mulieri hospitalii!) Käännös S. Vuola
Kertoja: Sitten lähtivät ajohon,
Kjulon järven jäitten päälle.
Kerttu: Kun Lalli kotihin saapi,
vielä se luusi luistelevi,
ja pääsi päristelevi,
suonesi sirottelevi.

4. Lalli tulee kotiin
Kertoja: Lalli, kun tuli kotihin
katselevi, kyselevi.
Lalli: Ken on kulkenut kujalla?
Oisko ollut ystäviä,
vierasko viipynyt talossa?
Kerttu: Kävi tässä ruokaruotsi,
ruokaruotsi, syömäsaksa:
Täss on syönyt, tässä juonut,
tässä purtua pitänyt.
Otti kyrsän uunin päältä,
kiven vyörytti sijahan.
Paimen: Jo vainen valehteletkin,
elä vainen uskokahan.
Kerttu: Otti oltta kellarista,
veden viskasi sijahan,
otti heiniä ladosta,
heitti hietoja sijahan.
Kertoja: Vihastui iso isäntä,
Suuttui Lalli hirmuisesti.
Lalli: Onko keihääni terässä,
kirves kova karkaistuna?
Suuren karhun kaa’antahan,
ilves-suden iskentähän.
Kertoja: Lalli se pahatapainen,
sekä mies pahasukuinen,
lykkäsi lylyn lumelle,
syöksi kalhun kaljamalle
ajoi herroja takoa.

5. Henrikin testamentti
Kertoja: Lausui orja uskollinen,
piispan parka palvelija.
Piispan renki: Jo kuuluu kumu takana,
Lalli hiihtäen tulevi,
pitkä keihäs kainalossa.
Ajanko tätä hevosta?
Henrikki: Elä aja tätä hevosta,
karkottele konkaria.
Piispan renki: Entä jos tavotetahan,
taikkapa tapetahankin?
Henrikki: Orjaseni uskollinen,
käy sinä kiven taaksi,
kuuntele kiven takana.
Jos minut tavotetahan,
taikka myös tapetahankin,
poimi mun luuni lumesta,
ne sinä verkahan vetele,
ne pane härän rekehen.
Kuhun ensin seisahtuvi,
siihen risti rakettakoon,
kaunis kappeli kohotkoon.
Kussa härkä uupunevi,
siihen kirkko koottakohon.

6. Takaa-ajo
Kertoja: Tunsi tuo tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan.
Lalli hiihti hirmuisesti,
lyly juoksi vinheästi,
tuli suitsi suksen tiestä,
savu sauvakon sijasta.

7. Surma
Kertoja: Lalli pahin pakanoista,
julmin juudasten seasta,
joka tappoi pyhän miehen,
piispan, herra Henterikin,
otti korkean kypärän,
pyhän miehen piispan päästä,
pani päähänsä omahan,
meni kilttinä kotihin.

8. Kosto
Paimen: Kusta on Lalli lakin saanut,
mies häijy hyvän kypärän,
piispan hiipan hirtehinen?
Kertoja: Lalli nosti lakkiansa,
hiukset lakkihin imesit,
keralla kamara kaikki,
liukos luusta irrallensa,
kaikki kallosta erisi.
Niin tämän pahantapaisen,
piispan raukan raatelijan,
tuli kosto korkialta,
makso mailman valtiaalta.

9. Kristinuskon tulo
Kertoja: Poimi orja luut lumesta,
kääri kaikki kaunihisti.
Otti mullin Muntilasta,
toisen Polsun Jaakolasta.
Pani luut härän rekehen,
härän Suomehen veteä.
Tuohon on härkä tauonnunna,
Nousiaisten hietamaahan,
hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki,
ensimmäinen haudattihin,
kirkko myöskin rakettihin,
herran Henrikin nimehen.
Kuoro: Hän voitti kuolemallaan
Piae Cantiones 759 marttyyrin seppeleen,
10. ja 11. säkeistö kun pyöveli niin julma
sai hänet uhrikseen
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen.
Isältään rauhaa Kristus
maallemme pyytäköön!
Herraansa kansa täällä
uskossaan kiittäköön
Riemuitse, Suomen kansa
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen