Muu toiminta

Seminaari pidettiin 15.5.2011 Köyliössä Lallin koululla. Seminaarissa oli 3 esitelmää.
FM Akuliina Aartolahti, maakuntamuseotutkija, Satakunnan Museo:
Kirkonpaikkoja arkeologin silmin

Suomen rahakammion johtaja, numismatiikan dosentti Tuukka Talvio:
Kirkkokarin rahalöydöt uusimpien ajoitusten valossa

Lehtori, Pyhän Henrikin Pyhiinvaellusyhdistyksen varapuheenjohtaja Jouni Elomaa:
Miksi vaellamme pyhille paikoille?

Halukkaat saivat seminaarista lipun, jolla pääsi tutustumaan Euran Nauravan Lohikäärmeen Köyliön Kirkkokari- näyttelyyn.

Köyliö-päivien osa- ohjelmaksi Yttilän Otta Tutuksi- hanke organisoi Kaivu-seminaarin nimellä Hiisiniemen arvoitus. Ajankohta oli 2.7.2005 ja paikkana oli Lallin koulu. Seminaarissa oli 4 esitelmää ja 5 luennoitsijaa


Mikko Moilanen:
Miekkojen teknisestä kehityksestä keski- ja myöhäisrautakaudella

Sami Raninen:
Köyliönsaaren rautakautiset ruumiskalmistot

Sari Mäntylä:
Työkirveitä ja tapparoita- kirveet rautakauden lopulla

Kari Uotila ja Hannele Lehtonen:
Köyliön tuhottu, kaivettu ja vielä kaivamaton menneisyys

Köyliön torpparit

Lähtökohtana on torpparilaitoksen synty, kehitys ja päättyminen Köyliössä. Otsikon alle mahtuu monia kysymyksiä, joista osaan yritän vastata tässä esitelmässä.
1. Miten torpparilaitoksen synty, kukoistus ja purku ajoittuivat?
2. Kuinka suuren väestöryhmän Köyliön torpparit muodostivat?
3. Millaisin ehdoin torpat raivattiin ja niitä viljeltiin?
4. Kuinka suuri oli vuokra? Millainen rooli päivätöillä oli?
5. Oliko torpparilaitos yhteiskunnan epäkohta?
6. Mitä Köyliössä tapahtui, kun torpparilaitosta alettiin purkaa?
Esitys perustuu hyvin paljon Raimo Salokankaan kirjoittamaan Köyliön historiaan.

Torpparilaitoksen synty

Voisimme alkaa kysymyksillä, joihin teidän ei ole tarvis vastata. Riittää kun minä arvailen!
Ensimmäinen kysymys olisi: Kuinka monella teistä on juurensa paikassa, jota on joskus kutsuttu torpaksi? Eli kuinka monen esivanhempiin on kuulunut torppareita, torpan lapsia? Kun ollaan Köyliössä, on vastaus varmasti se, että lähes kaikki täällä ovat torpparien jälkikasvua. En itse ole köyliöläinen mutta minäkin olen mitä suurimmassa määrin torpparisukua. Vuonna 1913 syntynyt äitini oli torpparin tytär. Molemmat isoäitini olivat lähtöisin torpasta. Toinen isoisäni oli torppari. Vain toinen isoisäni oli talollinen.
Kun ollaan Köyliössä, on torppien synty alkuvaiheissa ollut vahvasti kytkyssä kartanolaitokseen. Täällähän oli valtavan suuri Vanhakartano, ja tässä yhteydessä on syytä mainita myös Kepola. Kartanot saivat perustaa mailleen torppia jo 1700-luvun puolivälissä, talot vasta 1780-luvulta lähtien. Kartanot eivät aluksi käyttäneet kovinkaan ahkerasti oikeuttaan perustaa torppia, mutta kun torppia 1800-luvulla alettiin perustaa, olivat torpat Köyliössä nimenomaan kartanoiden ja vielä nimenomaan Vanhankartanon torppia.

Kuinka paljon torppareita?

Torppariasutuksen ”kulta-aikaa” olivat 1800-luku ja 1900-luvun kaksi ensimmäistä vuosikymmentä. Raimo Salokangas, Köyliön historian kirjoittaja on päätynyt siihen, että vuonna 1749 Köyliössä oli neljä torppaa, vuonna 1780 jo 59 ja vuonna 1800 yli 100. 1800-luvun päättyessä torppia oli 210, ja näistä Vanhankartanon torppia oli 116. Tämän lisäksi kartanolla oli 30 lampuotitilaa ja 107 mäkitupa-aluetta. Enemmän kuin puolet Köyliön pinta-alasta oli Vanhankartanon ja sen torppien maata. Torpparilaitoksen alkuvaihe ja pitkälti jatkokin olivat Köyliössä siis Vanhankartanon torppien historiaa. Torppia löytyi Vanhankartanon mailta jo siinä vaiheessa, kun seurakunnallinen väestökirjanpito alkoi vuonna 1749. Tällöin oli torppariasutusta ainakin Pajulassa, Tuiskulassa, Lähteenkylässä, Vellinkylässä ja Yttilässä. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Köyliö oli nimenomaan todellinen torpparipitäjä ja maatalouspitäjä. Syksyllä 1901 Köyliön kokonaisväkiluku oli 3 217. Maanviljelystä eläneitä oli 2 439 eli 75.9%. Vain 24:llä (5.1%) oli omaa maata. Torppariruokakuntia oli 31.5% kaikista ruokakunnista. Maatyöväkeä oli 272 ruokakuntaa (57.1%). – Viljeltyä maata oli 1900-luvun alussa 4615 hehtaaria. Entä muut väestöryhmät? Köyliössä oli säätyläisiä kourallinen, pieni määrä talollisia ja käsityöläisiä! Kohtalaisen paljon oli renkejä, piikoja ja itsellisiä.

Miksi torppia perustettiin?

Syntyvyys oli 1700- ja 1800-luvulla korkealla. Suuri osa torpistakin oli sellaisia, että niihin syntyi enemmän kuin viisi lasta, eikä harvinaista ollut sekään, että pirttiviljelmää siunattiin yli kymmenelläkin lapsella. Lapsikuolleisuus oli toisaalta vielä sekin korkealla. Ei ollut harvinaista, että puolet, joskus vielä suurempikin osa perheen lapsista, menehtyi kulkutauteihin kuten isorokkoon. Isorokko oli vain yksi kulkutaudeista, mutta se oli kulkutaudeista ehkä pahin – jopa niin, että saksalainen sananlasku totesi: Kahdelta asialta ihminen ei voi välttyä: isorokolta ja rakastumiselta. Vaikka lasten kuolemat kuluttivat ankarasti väestöä, oli tilanne kuitenkin se, että syntyneitä oli enemmän kuin kuolleita, ja niin Köyliön väkiluku kasvoi. On ehkä väärin sanoa, että köyliöläisiä oli 1800-luvun lopulla liikaa, mutta joka tapauksessa torppien perustamiseen oli erittäin vahva väestöpaine. ”Enin osa köyliöläisistä oli Vanhankartanon ja Kepolan lampuoteja, kartanoiden, virkatalojen ja talollisten torppareita, itsellisiä, maatyöväkeä, palkollisia, käsityöläisiä, vaivaisia.” Eli tilatonta väestöä. Väkiluvun kasvu, väestöpaine, oli merkittävä torpparilaitoksen kasvun taustatekijä eli syy. Mutta oli muitakin syitä. Talot perustivat torppia ehkä useimmiten siksi, että talo voitiin antaa vain yhdelle talon pojista. Jos poikia oli enemmän kuin yksi, oli toisten rakennettava tulevaisuutensa lähtien siitä, että vain vanhin pojista voisi jatkaa ”talollisena”. Tässä tilanteessa yksi tai useampikin nuoremmista pojista sai luvan perustaa talon maille torpan. Kartanoiden lähtökohta torppien perustamiseen oli toinen. Kartanot tarvitsivat työvoimaa. Ja jos kartano oli hyvin suuri niin kuin Vanhakartano oli, tarvittiin työvoimaa paljon. Ei riittänyt, että kartanossa teki työtään muutama renki ja piika. Kartanoiden työvoiman tarve oli lisäksi osittain kausiluontoista. Työvoimaa tarvittiin nimenomaan heinäkuusta lokakuuhun ulottuneena aikana. Sadonkorjuussa kone oli vielä 1800-luvun lopullakin lähes tuntematon asia. Sirppi, viikate, hevoskärryt ja riihi vaativat käsiä, torpparien käsiä ja itsellisten käsiä. Siten torppien perustaminen kartanonmaiden reunamalle oli kartanon näkökulmasta vähintään tarkoituksenmukaista tai jopa välttämätöntä. Muutama käsi ei riittänyt, kun Vanhankartanon karjaa hoidettiin. Olihan Vanhakartanossa 1900-luvun alussa yli 30 hevosta, 105 lehmää , 45 lammasta ja 35 sikaa. Kun lehmät lypsettiin, tarvittiin työhön 10-20 piikaa. Ja kun peltotöitä tehtiin – vaikkapa kynnettiin, tarvittiin suitsissa 10-20 renkiä tai torpista saatua taksvärkkiläistä. Pinta-alaa Vanhassakartanossa oli 13 000 hehtaaria. Se oli paljon, sillä koko Köyliön pinta-ala oli noin 24 500 hehtaaria. Kartano oli joka suhteessa valtavan suuri torppiin verrattuna. Niinpä torpparilla oli yleensä hevonen, 3 lehmää ja 3-4 lammasta. Sika löytyi vain joka viidennestä torpasta.

Torppariksi pääseminen oli 1800-luvulla kohtalaisen helppoa

Vanhakartano ja jossain määrin Kepolakin tarvitsi paljon työvoimaa. Niinpä ”vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla ei ollut vaikea saada kartanonomistajilta ja talonisänniltä lupaa lähteä syrjäkulmille torppaa raivaamaan”. Hyötynäkökohta oli tärkeä kartanolle kuten myös torppariksi halunneelle. Perustellusti saattoi lähteä siitä, että ”torpparina oleminen antoi … leveämmän leivän kuin irtaimeen väkeen vajoaminen tai siellä pysyminen.” Raimo Salokangas on laskenut, että vuonna 1850 Vanhakartanon väkimäärä (torpat mukaan luettuina) oli 1100 henkeä, Kepolan kartanon alueella oli 350, Huhdin sotilasvirkatalon mailla nelisenkymmentä, Kankaanpää ja Karhian talollisia ja näiden torppareita sekä palvelusväkeä yli 400.

Torpparin ongelmat

Torppien koko vaihteli niin Köyliössä kuin muuallakin Suomessa. Torppa saattoi olla suurikin, mutta pääosa torpista oli pieniä. Keskimäärin torpassa oli 1900-luvun alussa viitisen hehtaaria peltoa ja alle kaksi hehtaaria niittyä. 1800-luvun maataloudessa niittyä olisi pitänyt olla selvästi enemmän. Oikeus metsän käyttöön oli tarkoin rajattu. Torppaan kuuluvia rakennuksia torppari ei yleensä omistanut. Torpat olivat kartanoihin verrattuna kääpiöitä, mutta Raimo Salokangas on Köyliön historiassaan arvioinut, etteivät Köyliön maanvuokraajaväestön ongelmat olleet kuitenkaan ensi sijassa varallisuuden pienuudessa vaan heidän asemansa epävarmuudessa” eli siinä kuinka kauan torppari saisi torppaansa viljellä. 1800-luvun alkupuolella talonpoikain torpissa oli varmasti runsaasti isännän ja emännän sukulaisia, mutta säätyläisten mailla tilanne tyystin toinen. Talosta lähteneen ja torpan talon takamaille raivanneen talon oman pojan asema olikin luonnollisesti paljon turvatumpi kuin sellaisen, jolla ei ollut mitään sukulaisuussuhdetta torpan omistajaan. Torpan hoitoonsa saaneet renkimies-vävytkin olivat useasti alkujaan talojen poikia, jotka olivat vartuttuaan joutuneet menemään palvelukseen. Helpompaa oli joutua torpasta rengiksi kuin päästä rengistä torppariksi. ”Torppa oli siis vuokraviljelmä, josta oli maksettava vuosittain vuokraa ja aika paljonkin. Otan esimerkiksi Vellinkylän Päkin torpan. Päkki oli hyvä torppa, josta maksettiin vuokraa viosittain seuraavasti: – 302 taksvärkkipäivää – kaksi leiviskää läskiä – kymmenen Turun matkaa – 40 kananmunaa – viisi tynnyriä ruista – 8 kananpoikaa, – kolme tynnyriä ohraa – Villa- ja pellavalankaa – puolikas härkää – 2 ½ leiviskää voita – kaksi lammasta – 2 kappaa puolukoita Pienimmät torpat selvisivät vähemmällä. Köyliöstä löytyy esimerkkejä siitäkin, että pieni torppa hoiti vuokransa 52 päivätyöllä. Päivätöiden tekemistä valvottiin tarkasti. Valvontaa varten oli kehitetty nerokas taksvärkkipulkka, kaksi täsmälleen samanlaista puupalaa. Toinen pulkista oli taksvärkkärillä, toinen kartanon työnjohtajalla. Kun päivätyö oli tehty, kumpaankin pulkkaan tehtiin täsmälleen samaan kohtaan veitsellä viilto. – Olihan jokseenkin mahdotonta laskea ilman pulkkaa, oliko joku tehnyt esimerkiksi 75 vai vaikka 69 päivätyötä.

Torpparien olot kehittyvät positiivisesti

Vuokraviljelijöiden epävarmoihin oloihin toivat suuren parannuksen vuoden 1909 maanvuokra-asetus ja samanaikainen taannehtiva maanvuokra-asetus. Uusi asetus edellytti, että sopimukset tehtiin kirjallisina. Lyhin vuokra-aika oli 50 vuotta. Lisäksi asetus sisälsi taksvärkkiä ja sen vuotuista jakautumista koskevia määräyksiä. Köyliössä oli tuolloin 181 torpaksi luettavaa vuokraviljelmää. Vuoden 1912 maanvuokrakomitea suositteli torppien itsenäistymistä lukuisten torpparilaitokseen sisältyneiden epäkohtien vuoksi. Erityisesti mainittiin, että vuokralaisen asema oli epävarma, ja toiseksi, että vuokraviljelmien taso ei ollut yhtä hyvä kuin itsenäisten tilojen. Keisarin vuonna 1915 antama vuokrasuhteiden jäädytysmanifesti jähmetti tilanteen muutamaksi vuodeksi. Manifesti oli torppareille ja lampuodeille arvokas sikäli, että vuoden 1916 talvella olisi Suomessa noin 62 000 vuokrasuhdetta rauennut ja monet vuokraajista eivät olisi saaneet sopimusta uudistetuksi. Kesällä 1917 oli torpparilakkoja. joita ei kuitenkaan ollut Köyliössä. Vuonna 1918 eduskunta sääti lunastuslain, jonka mukaan lampuodit, torpparit ja mäkitupalaiset saivat lunastaa viljelemänsä tilat itsenäisiksi vuoden 1914 hintatason mukaisesti. Lakiin sisältyi ns. punakaartilaispykälä, jonka oli määrä estää sisällissodan punaisella puolella olleilta oikeuden lunastaa tilansa. Tämä pykälä ei käytännössä toteutunut. Miten Köyliön torpparit toimivat vuonna 1918? : ”Köyliö oli ennen sisällissotaa lähes täyspunainen, mutta sen työväenliike ei ollut erityisen radikaali eivätkä maanvuokraaja- ja alustalaisväen olot niin huonot, että radikalismille olisi löytynyt riittävästi kaikupohjaa. Punaiset eivät edes kapinan aikana ottaneet kunnan hallintoa kokonaan käsiinsä. Myöskään jälkiseuraamukset eivät olleet ankarimmat mahdolliset. Kuolleina laskettuna Köyliön punaisten tappiot olivat paljon suuremmat kuin vastapuolen. Laki määritteli erotettavien tilojen koot. – Erotettavaa oli paljon. Yksistään Vanhakartanosta erotettiin 116 torppaa, 30 lampuotitilaa ja 117 mäkitupaaluetta. Kauppakirja allekirjoitettiin 31.12.1921, ja sen mukaan 1.1.1922 vuokramiehet olivat isäntiä talossaan. Käytännössä kauppa tapahtui siten, että valtio maksoi vapaaherra Cedercreutzille erotettavien maiden kauppahinnan ja maiden saajat taas lunastivat torppansa sovitun maksuohjelman mukaisesti valtiolta. Alueet myytiin niillä olevine viljelyksineen, rakennuksineen, metsineen, aitoineen ja irtaimistoineen. Kalastusoikeuden omanneet vuokramiehet saivat Köyliönjärvestä manttaalin mukaisen vesialueen. Kauppahinta laskettiin tarkoin perustein. Vuosina 1919-1923 Vanhankartanon omistamia maita lohkottiin vuokramiehille yhteensä noin 5200 hehtaaria, josta noin 1650 hehtaaria oli peltoa ja noin 2750 metsämaata. Kaikkiaan kartano menetti 40,5% entisestä kokonaismäärästä. Peltoalasta lohkottiin 74.2%, mutta metsämaasta vain 29.7%. – Kartanosta lohkottiin siis ensivaiheessa 254 maa-aluetta. Keskimäärin entiset vuokraajat saivat 6,5 hehtaaria peltoa, puolitoista hehtaaria niittyä, saman verran viljelyskelpoista maata ja vajaat 11 hehtaaria metsää. eli yhteensä lohkottu tila oli keskimäärin noin 20.5 hehtaaria. Jättivätkö torpparilaitos ja vuosi 1918 jälkiä? Vuoden 1918 tapahtumat eivät jättäneet syvää ja pysyvää katkeruutta köyliöläisten enemmistön mieliin, mikä näkyy siitäkin, että entisten maanvuokraajien oli suhteellisen helppo siirtyä seuraavina vuosikymmeninä maalaisliiton leiriin. Köyliön kaltaisessa kartanopitäjässä mahdollisuus lunastaa edulliseen hintaan vuokramaat omiksi merkitsi tietenkin valtavaa mullistusta koko yhteiskuntarakenteen perustaan saakka. Ja torppariaika on myös säilynyt elävänä perinteenä nykypäivään asti varsinkin Tuiskulassa.

Hivenen Köyliön pitäjän maanomistusolojen kehityksestä
Tapio Linturi, Sankaritie 9 B 19, 00320 Helsinki, 040 590 6514, linturi@luukku.com Mahdolliset kommentit kirjoittajalle, jonka teksti valmistui kesäkuussa 2004. Lupa kirjoituksen laittoon Köyliö-seuran sivuille on saatu 17.6.2004

Kotipitäjäni Köyliön torppien ja Köyliönkartanon synty ovat kiinnostaneet minua melkoisesti. Piispa Henrikin surmavirren kertomus piispan maallisten jäännösten matkasta Nousiaisiin jo herätti uteliaisuuttani. Miten härät hankittiin Polsun Jaakolasta ja toinen Muntilasta? Legenda kertoi taloista, jotka olivat elävää elämää. Jaakola kuului kartanon Polsun taloihin ja Muntila Kepolan torppiin.
Koko historiallisen ajan Köyliön pitäjää on dominoinut Köyliönkartano, jota minun lapsuudessani kutsuttiin Vanhaksikartanoksi erotukseksi muista suurtiloista, jotka olivat erotetut aikojen kuluessa emätilasta. Köyliön historian merkitystä korosti vielä kristinuskon leviämisen aikoja kuvaava Pyhän Henrikin legenda ja tarina piispan surmasta mahtitalonpoika Lallin kädestä. Tämän oletettiin olleen Saaren omistaja pakanallisena aikana. Historialliset dokumentit alkavat hivenen myöhemmältä ajalta, 1300-luvulta, jolloin Köyliönkartano kuului Turun katolisen piispan tiloihin. Piispanpöydän tiloista on lukuisia merkintöjä Turun tuomiokirkon mustassa kirjassa ja lukuisat oikeuksien päätökset valaisevat piispan omistusten kehitystä niin järven viljavilla rantavainioilla kuin jokiniittujen nautintaoikeuksissakin. Koska Turun piispan omistukset olivat verotonta niin sanottua hengellistä rälssiä, niistä on lukuisia merkintöjä verotusta varten tehdyissä maakirjoissa ja rälssimaan revisioluetteloissa. Keskiajalla piispojen Köyliönkartano käsitti varsinaisen Saaren, Vinnarin- ja Lähteenkylät, jokiniitun, osan Polsunkylää, Puolimatkan ja lukuisia tiloja Köyliönjärven itäpuolelta. Samaan kokonaisuuteen kuuluivat piispanpöydän tilat niin Säkylässä (Löytäne ja Pyhäjoki), Eurassa kuin Kokemäelläkin. Kokemäen Curia Kumo ei ollut sama kuin Kokemäenkartano, vaan siitä pohjoiseen sijainnut tilakokonaisuus, joka useasti dokumenteissa mainitaan Köyliönkartanon alaiseksi.

Kustaa Vaasa muodosti kirkon tiloista 1530-luvulla kuninkaankartanon ja lahjoitti Köyliönkartanon pojalleen Juhana herttualle ja tämä edelleen kirjavien vaiheiden jälkeen aviottomalle pojalleen Julius Gyllenhjelmille v. 1576. Köyliönkartano periytyi Juliuksen varhaisen kuoleman jälkeen Sofia Gyllenhjelmin lapsille ja samalla de la Gardie-suvulle, jonka jälkeläisillä kartano oli 1740-luvulle asti. Juhana-herttuan ja Carin Hansdotterin vanhin lapsi Sofia Gyllenhjelm oli naimisissa ranskalaisen Pontus Scoperierin kanssa. Tämä otti perheen sivutilan de la Gardien nimen itselleen ja ajautui Italian ja Tanskan kautta Erik XIV:n palvelukseen. Juhanan palveluksessa kielitaitoinen Pontus-herra aateloitiin, korotettiin vapaaherraksi ja naitettiin Sofia Gyllenhjelmille. 25-vuotisessa sodassa Venäjää vastaan Pontus de la Gardie valtasi ylipäällikkönä sekä Käkisalmen että Narvan, mutta hukkui kesken taisteluiden Narva-jokeen 1585. Kartano laajeni de la Gardie-suvun aikana suurläänitykseksi ja alustalaisten luku kasvoi käsittämään miltei koko pitäjän.
Kiinnostukseni keskittyi Köyliönjärven viljavilla rantamailla sijainneiden Polsun ja Kepolan kylien ja torppariasutuksen muodostumiseen kartanon omistuksessa. Rovasti Salminen kertoo Köyliön historia -kirjassaan yksiselitteisesti Polsun talojen olleen keskiajalla itsenäisiä talonpoikaistiloja, joita piispat olivat hankkineet vähä vähältä omistukseensa. Myös Kepolan kylä järven rannassa oli ollut talonpoikaisessa omistuksessa. Lähteet kertovat, että piispat hankkivat ensin tiloja ja etenkin niittuja järven pohjoispään kylistä, Säkylästä, Eurasta, Kokemäeltä ja tietysti Köyliön jokiniitulta. Ne liitettiin piispan pöydän tiloihin hengellisenä rälssinä. Katolisen kirkon omaisuuden mukana ne peruutettiin Kustaa Vaasan aikana kruunulle. Miten tämä sopi kartanon nykyiseen omistukseen Polsussa? Mitä olivat olleet tiiviisti rakennetut kylät Polsu ja Kepola Köyliönjärven rannalla? Koska kartano oli saanut Polsun haltuunsa? Kartanon myöhempi historia kertoo Polsun kaksinkertaisesta ratsutilasta! Äkkiä ottaen ristiriitaista oli Köyliönkartanon tietoihin nähden suurehkon Polsun kylän kohtalo, myöhemmin perinnöksi ostettujen säterirusthollien rooli Polsussa ja Kepolan kylän muotoutuminen kartanoksi. Isänikin kertomana minulla oli ollut kuva, että sekä Polsu että Kepola olivat olleet ikivanhoja tiiviisti rakennettuja varakkaita talonpoikaiskyliä. Vieläpä Köyliö-asiantuntija Esko Nummi on kertonut vanhasta vuoden 1688 tiluskartasta, missä Polsun kylän talojen maat ulottuivat Vinnarinkylän tilusten rajalle asti.
Rupesin kaivelemaan tietojani. Ensin mieleeni muistui isäni kertoma Kepolan jako 1910-luvun lopulla kolmeen osaan Räpin isännän tullessa täysi-ikäiseksi. Räpi ja Hällä olivat olleet vanhojen talojen tai lampuotien nimiä. Samalla selvisi, mitkä seikat ovat vaikuttaneet vuosisadan vaihteen tilojen “torppien“ syntyyn ja häviämiseen. Tietysti ensisijaisesti muutokseen ovat vaikuttaneet keskiajalta periytyvän sarkajaon jatkuminen uuden ajan alussa ja sarkajaon lopettanut isojako. Länsi-Suomi oli tunnettu tiheistä kyläraiteista, jotka hävisivät vasta isonjaon myötä. Sarkajaon aikana kaikki tilat viljelivät omaa manttaalista riippuvaa osuuttaan kylän yhteisistä vainioista ja kaikki uudisraiviot jaettiin kylän talojen kesken saman kaavan mukaan. Tämä pakotti kaikki talot yhteistoiminnassa vainioiden viljelyyn ja se esti erikoistumisen. Kylät muotoutuivat tiiviiksi nauhakyliksi. Heinäniituista tapeltiin ja se näkyy käräjäriitajutuissa, Köyliössä tietysti jokiniittujen nautintaoikeuksissa. Osa niituista jaettiin samalla tavalla kuin vainiot.

Lainasin Jutikkalan Talonpojan historian ja aloin opiskella maanomistusolojen kehitystä. O. Laguksen julkaisema Jasper Mattsson Krusin revisio säteriluonteisista tiloista vuodelta 1618 jo osoitti, että aatelisto harvoin itse viljeli ulkotilojaan, vaan se käytti vuokraviljelijöitä, lampuoteja, jotka maksoivat vuokransa luonnontuotteissa tai rahana ja osittain tekivät päivätöitä isännilleen. Miten rälssimaanomistaja hyötyi vuokrastaan? Hän käytti tilojen tuotteet pääasiassa seurueensa ruokkimiseen. Kutsuttiinhan Turun piispojen omistamaa Köyliön läänitystä ja Kuusiston kartanon maita alun perin piispan pöydän tiloiksi. Tilat olivat siis tarkoitetut keskiajalla piispan, hänen seurueensa ja asemiestensä ylläpitoon ja ruokkimiseen. Tämä oli tavallista vielä 1600-luvulla Keski-Euroopassakin. Tuotteiden kuljetus oli hankalaa, joten ihmiset sitä vastoin siirtyivät. Kuninkaat matkasivat kartanosta toiseen hoveineen ja söivät ne puhtaiksi ja siirtyivät muonan loputtua seuraavaan linnaan. Keskiajalla samoin toimivat Turun piispat, jotka haalivat tiloja varsinkin entisten tilojen läheltä. Turun piispa Köyliön niittujen lisäksi osteli sekä Säkylästä (Löytäne – Pyhäjoki) että Kokemäeltä ja Eurasta uusia tiloja. 1500-1600-luvun aatelismies toimi samoin. Hän huomasi, että edullisempaa kuin viljellä itse oli kerätä vuokria lampuodeilta ja koota ne kartanon aittoihin ja kuljettaa ylijäämä veroitta, siis ilman tulleja, rukiina paremmille markkinoille Itämeren satamiin Saksaan tai mikä vielä parempaa aina Alankomaihin asti.
Juuri kertomastani johtui, että piispat ja de la Gardie`t haalivat uusia alueita ja antoivat lampuotien viljellä niitä. Sitten omistajat myivät vuokra- ja verotuotteet markkinoilla, missä hinta oli korkein. Päivätyöt eivät erityisesti kiinnostaneet kartanoiden vouteja, sillä työvoima oli halpaa ja liikaväestö, tilaton väestö tuskin oli ruokansa väärtti. Nälänhädät ja armeijan väenotot karsivat tehokkaasti levotonta kapinallista liikaväestöä ja rauhoittivat rahvasta. Huomattava on, että perintötilojen lohkominen ja palstoitus oli kiellettyä, sillä kruunu halusi veronmaksukyvyn säilyvän tiloilla hyvänä. Esimerkiksi Krusin revisio Köyliöstä tunsi vain jokusen torpan kuten silloisen Ehtamon, mutta esim. kolme Tuiskulan uudisviljelystä olivat lampuotien hallussa. Tilojen status muuttui aikojen myötä. Ehtamoa viljeltiin myöhemmin lampuotina ja Tuiskulan vanhat lampuodit kuten Vanha-Härkälä ja Mäkelä eivät käytännössä eronneet myöhemmistä torpista.
Palaan Polsun kylän taloihin: revisio ilmoitti, että kymmenen niistä kuului kartanon tiloihin. Toinen tieto ilmoitti, että Polsussa piispalla oli jo keskiajalla seitsemän taloa. O. Laguksen mukaan lahjoitus Julius Gyllenhjelmille käsitti vain kolme tilaa Polsussa. Maakirjat eivät tee eroa lampuotien ja muitten tilojen välillä. Tämä on luonnollista, sillä kartanon maat olivat pääasiassa lampuotien viljeltävinä erillisinä tiloina. Sarkajako pakotti myös rälssitilan kylän yhdysviljelykseen. Vanhakartano ei kuitenkaan ollut mikään pikkutila itsessään. Löysin Suomen kulttuurihistoriasta vuodelta 1586 kartanon huone- ja rakennusluettelon. Todennäköisesti miespihan ympärillä oli kymmenkunta rakennusta: 1) uusi ristirakennus, 2) rouvaintupa, 3) kaksi yötupaa, ilmeisesti samassa rakennuksessa, koska niillä oli yhteinen eteinen, 4) kaksi kulmatupaa, 5) oluenpanorakennus, 6) leivintupa, 7) fatabuuritupa ja 8) siihen liittyvä aitta (fatabuuri), 9) porttirakennus, jossa oli mm. “maalattu yötupa portin yläpuolella“, sekä 10) vanha linnantupa, jossa oli ainakin kaksi asuinhuonetta. Miespihaan kuului mahdollisesti vielä uusi kellariaitta kaksine kellareineen. Näiden lisäksi ulkopuolella olivat seuraavat palovaaralliset rakennukset: sauna, mallaspirtti, riihi, renkitupa, jossa yksi lämmitettävä huone, sekä viisi vilja-aittaa. Kartanossa siis oli kaikkiaan parikymmentä rakennusta lukuun ottamatta karjasuojia. Sisustukseltaan Köyliönkartano on ollut moderni, sillä v:n 1586 inventaario ilmoittaa, että kartanossa olivat nikkariovet ja kahdeksan tuolia. Tuolit ilmestyivät Turun linnan inventaarioluetteloon vasta 1601 ja renessanssiovet olivat samaan aikaan vain Helsingin kuninkaankartanossa.
Köyliön historiasta olen lukenut, että Kepolan kylä kuului ainakin osaksi vanhan Spåra-suvun edustajalle, joka vaihtoi Kepolan Johan de la Gardien kanssa Kalvolan Kuurilaan. Jokipiin Satakunnan historiassa Kepolan talonpoikaisen suurtilan haltija Heikki Jaakonpoika oli v. 1540 Satakunnan eniten ruista kylväneiden tilallisten joukossa. Johan de la Gardie vaihtoi Henricus Spåralta Kepolan 1618. Kepola on jo hänen tilojensa luettelossa Krusin revisiossa vuodelta 1618. Salminen olettaa, että osan Kepolaa kartano on ostanut ja esimerkiksi pappila on muodostettu autiotiloista siis kruununtilana. Satakunnan historia luokittelee Köyliön kylät veronmaksukyvyn mukaan seuraavaan järjestykseen: varakkain on Kepola, Polsu seuravana ja hivenen sitä köyhempinä tulevat Lähteenkylä ja Kankaanpää. Ei ole ihme, että Kepolan tilat ovat olleet haluttuja.

Edellä yritän todistaa, että vaikka Polsun kylä on entisellään sarkajakoisessa viljelyskunnossa kuten v:n 1688 kartta osoittaa, niin se on voinut kuulua kartanon maihin lampuotien viljeltävänä. Tilat vain ovat olleet erikseen maarekisterissä luonnonniittuineen. Tavallisesti aatelinen omistaja liitti ostamansa tilat säterikartanoonsa ja anoi kuninkaalta niihin verovapauden, tässä tapauksessa Norrköpingin ehdoilla vuodelta 1600. Uuden rälssin ehdot poikkesivat vanhan rälssin ehdoista ns. Alsnön säännöistä ja olivat siten 1683:n peruutuksen alaista maata. Johan de la Gardiella on siis täytynyt olla liuta tiloja muuallakin Köyliössä kuin Polsussa, esim. Kepolan kylässä, tiloja, jotka eivät kuuluneet varsinaiseen Juhana III:n lahjoitukseen Julius Gyllenhjelmille. Se oli vanhaa rälssiä eikä ollut peruutuksen alainen 1683. Peruutuksen jälkeen muodostetut Polsun säterirusthollit olivat kruunun maita, joita kartanon lampuodit viljelivät. Kartano maksoi niistä maaverot kaksinkertaisena ratsupalveluna. Salminen Köyliön historiassa väittää, että Spåran Kepolan säteri olisi ollut myös vanhaa rälssiä, mutta se käsitti ehkä vain osan Kepolan kylästä. Historia kertoo Kepolassa olleen noin 20 taloa. Olihan ainakin osa Kepolaa ollut kuten Huhtikin talonpoikaisessa omistuksessa vuoden 1600 tienoilla. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä muut tilat kuin Huhti, Pryhti ja Hemmi ja Rantala ovat suorittaneet Köyliössä maaveroistaan ratsupalvelusta, sillä muistaakseni Läntisen luettelo mainitsee ainakin viiden tilan ajoittain kokeilleen ratsupalvelusta. Vaikka Köyliö oli Satakunnan varakkainta aluetta sijoittuen heti Kokemäen rintamaiden jälkeen seuraavaan ryhmään, niin autiotiloja oli sielläkin. Pappila muodostettiin Kepolaan autiosta kruunun maasta ja varakkaat ratsutilat Huhti ja Hemmi olivat ajoittain 1600-luvulla autioina veronmaksukyvyttömiä.

Varsinaiset suuret kartanoviljelykset syntyivät vasta 1800-luvulla. Vanhankartanon tapauksessa näin tapahtui Cedercreutzien aikana 1749älssisäterien perinnöksi oston jälkeen. Ihmettelin suuresti, miksi Polsun kahden säteriratsutilan augmentit olivat Lähteellä (Tuomola, Markkula, Kärki, Kokki ja Staffans Varpulassa) ja siten vanhoja piispantiloja. Yksi selitys saattaisi olla, että Märta Kurck, joka oli Johan de Gardien tyttärentytär, vaihtoi osan Kepolan kylää kyseisiin augmenttitiloihin, jotka tulivat peruutetuiksi kruunulle, vaikka ovat olleet osittain, kuten osa Polsuakin, vanhaa rälssiä ja siten eivät olleet peruutuksen alaisia. Eihän Köyliönkartanon pelastaminen kokonaisena onnistunut ilman muitakin tilojen luovutuksia niin Ruotsissa kuin Kokemäellä. Tämä on vain oletusta, mutta selittäisi miksi Kepolaa ei peruutettu. Isojako suoritettiin Köyliössä oletettavasti aikaisintaan 1772:n valtiopäivien päätöksen jälkeen. Isojakoon asti kylät ovat olleet entisellään sarkajakoisia ja vaikeasti otettavissa yhdysviljelykseen kartanon omien kylvöjen joukkoon. Perinnöksi osto kruunulta on muuttanut tilanteen ainakin Polsun kohdalla. Tilajärjestelyt olivat tämän jälkeen kartanon sisäistä toimintaa. Gabriel von Bonsdorff, joka osti Kepolan ja siihen liitetyt tilat 1812, oli tunnetusti edistyksellinen viljelijä. Varmasti hän muodosti Kepolan omat pellot kartanotalouteen sopiviksi, joten ensimmäinen Kepolan kylän häviö kartoista saattoi tapahtua hänen aikanaan. Toinen tapahtui vasta vuosisadan vaihteen tienoilla, kun Kepolan lampuotien ja torppien maita vaihdettiin kylästä jokiniitulle. Esim. Pappilantien mutkan Forsellin pariskunnallakin oli maata jokiniitulla, vaikka talo pysyi vanhalla paikallaan ja Kepolan käsityöläisistä Pyysalot ostivat tilansa Kepolasta ja muuttivat jokiniitulle Tuiskulaan Tupalan ja Sianojan naapuriin. Luin Jutikkalan talonpojan historiaa sillä silmällä, että saisin selvää eri omistusmuotojen eroista ja yleisyydestä kunakin ajanjaksona. Minulle tuli kuva, että kartanoiden suuret yhdysviljelyalat syntyivät vasta 1750:n jälkeen ja samalle ajalle ajoittuu myös pääasiassa vanhimpien torppien synty. Kartanot tarvitsivat silloin työvoimaa, päivätöiden tekijöitä, ja torpat olivat kätevä keino sekä uudisviljelyyn että päivätyökontrahtiin. Samaan aikaan saivat myös rusthollit oikeuden muodostaa torppia, mutta perintötaloilta se oli kiellettyä. Rusthollit seurasivat kartanoiden esimerkkiä vaurastuakseen uudisviljelyksillä ja torpparien päivätöillä. Rusthollit ostivat augmenttejaan perinnöksi, jos suinkin mahdollista, ja vaikka kruununtalolliset saivat lisää oikeuksia, niiden perinnöksi osto ei vielä onnistunut luonnollisena oikeutena. Isonvihan (1700-1721) jälkeen perinnöksi osto oli ollut mahdollista rajoitetuin ehdoin kruununtalollisille noin 25 vuoden ajan, mutta säätyvaltiopäivät peruuttivat oikeuden ja kiristivät ehtoja. Jutikkalan mukaan yli puolet Satakunnan perintötalollisista oli menettänyt maksamattomista veroista (kolme vuotta) perintöoikeutensa kruunulle. Isonjaon toimitukset laajenivat vuoden 1772 asetuksen jälkeen talollisten vastustuksesta huolimatta. Pian huomattiin yhtenäisten vainioiden itsenäisen viljelyn edut sarkajakoon nähden. Yritteliäät tilalliset menestyivät uusien viljelymenetelmien kehittyessä. Perintötalot saivat lohkomisoikeuden ja yhdistys- ja vakuuskirjan hyväksymisen yhteydessä 1789. Kustaa III tavallaan osti talonpoikaissäädyn kannatuksen myönnytyksillä. Talonpojat saivat perinnöksi-osto-oikeuden (kolmen vuoden verot + normaalit kuluvan vuoden maksut) ja oikeuden muodostaa torppia. Lisäksi talonpoikaissääty tunnustettiin täysivaltaiseksi säädyksi; talonpoikaisprivilegiot siis syntyivät. Isojako oli miltei edellytys, jotta perintötilalliset saattoivat vaurastua. Metsää jaettiin taloille ja verorasitus keveni maaveron osuuden pienentyessä valtion tulokertymässä. Luullakseni maatalous hypähti aimo askeleen eteenpäin, ja siitä hyötyivät kaikki maata viljelevät tahot lukuun ottamatta tilatonta väestöä ja mäkitupalaisia. Satakuntalaiset olivat muitten länsisuomalaisten kanssa hyötymässä isostajaosta aikaisemmin kuin itäsuomalaiset, sillä Karjalan lahjoitusmailla isojako jatkui vielä viime vuosisadalla ja Lapissa se on vieläkin kesken. Torppien muodostus kiihtyi ja moni ruotusotamies tai rakuuna perusti oman torpan. Talollisten nuoremmat pojat liittyivät torppien perustajien joukkoon ja moni lampuoti hankki oman tilan. Hyvänä esimerkkinä tästä kehityksestä on Tuiskulan Vainio-Marttilan tytär Ester Marttila, joka miehensä Isak Sahan kanssa siirtyi ensin Euraan ja lopuksi he ostivat Kiukaisten Eurakosken Naskin tilan. Ihmeekseni huomasin lukiessani Edvin Linkomiehen elämän vaiheista, että hänen äitinsä isä on omistanut Eurakosken Naskin tilan. Flinkin perhe muutti Naskille Viipurista merikapteeni-isän kuoltua lasten ollessa kouluiässä. Kysyä voi, koska Sahan ja Marttilan jälkipolvi on myynyt tilan pois suvusta. Jutikkalan mukaan ero kruununtalollisen ja perintötalollisen välillä oli aika pieni, sillä kruununtalollinen erittäin harvoin menetti tilansa ja hän sai oikeuksia lisää koko 1700-luvun, mutta joutui ponnistelemaan perinnöksi oston kanssa 1789:n jälkeen, vaikka yleinen vaurastuminen helpotti hänenkin asemaansa. Talonpojat ovat olleet melkoisessa liemessä verojen tai vuokrien, ruotusotalaitoksen ja kruunun holhouksen tai kieltojen alaisena, puhumattakaan jäykän säätyläiskulttuurin rajoituksien harmeista. Ajatellaan esim. Laiska-Jaakkoa, Jacob de la Gardieta, Leckön kreiviä, joka vuokrasi Käkisalmen läänin verotuloja kruunulta. Eerikki Antinpoika, aateloituna Trana, laski Inkerinmaan kamreerina ollessaan, että de la Gardien nettotulot olivat kymmenkunnan vuoden vuokrauksen aikana kaikkiaan noin 120 000 taalaria lukuun ottamatta tuotteiden myyntivoittoja. Rusthollien 30 taalarin veroista suorittama ratsupalvelus on ollut pieni etu verrattuna Laiska-Jaakon ruhtinaalliseen tulotasoon. Liivinmaan sotanäyttämöllä toimi 1600-luvun alussa maksimissaan noin 2 000 suomalaista ratsumiestä jaettuna 20 komppaniaan. Ne olivat Liivinmaan puolustuksen selkäranka Puolan Altmarkin välirauhaan 1629 asti. Ratsupalvelun täytyi olla kannattavaa, vaikka yksittäiset ratsumiesten, varusteiden ja hevosten menetykset saattoivat ajaa rusthollin suoritustilaan.

Vaikka Köyliö oli tyypillinen torpparipitäjä, niin vanhoilla taloilla oli monia erityyppisiä kehitysteitä. Aloitetaan eräästä vanhasta kunnianarvoisesta perintötalosta. Kankaanpään Torkkeli oli 1500-luvulla nimismiestalo, joka edellytti melkoista varallisuutta, sillä nimismies sai odottaa maksujaan ja ylläpitää kestikievaria virkamiehille. Talo kuului 1500-luvulla myös Satakunnan suurimpien viljelytilojen luetteloon. Talo luovutti nuoremman pojan Tuiskulan uudisasutuksen lampuodin isännäksi isonvihan aikoihin. Tämä nai emännän Kookan torpasta, palasi Marttilan lampuodista takaisin Torkkeliin ja jätti poikansa Marttilaan. Torkkeli pysyi talonpoikaisena sukutalona energisten isäntien hallussa. Polsun Jaakola, keskiaikainen vauras tila, joutui ehkä verojen ja katojen rasittamana vaikeuksiin, jolloin rahan houkutus kävi ylivoimaiseksi. Isäntä myi tilan Köyliönkartanolle 1400-luvun lopulla ja muutti muualle. Piispan lampuodit viljelivät tilaa kylän muiden talojen tapaan, kunnes se kirkon omaisuutena peruutettiin kruunulle 1530-luvulla. Entisen piispankartanon haltija myöhemmin osti loputkin Polsun tilat, liitti ne säteriinsä ja anoi kuninkaalta tiloille rälssivapauden. 1683 suuren reduktion tilanvaihtojen myllerryksessä tiloista muodostettiin kaksi säterirusthollia, mutta kruununtalona ehkä sama lampuoti jatkoi Jaakolan viljelyä, kunnes kartano osti kruununtilan perinnöksi 1749 ja vähitellen liitti koko Polsun kylän maat yhdysviljelykseen kartanon maitten kanssa. Huhdinkylän talot säilyivät itsenäisinä koko keskiajan ja 1500-luvun. Vaurain talo osti tai peri muita ja paisui edelleen. Tiedetään, että Huhdin yksinäistalo suoritti maaratsuväessä ratsupalvelusta 1614 lähtien 30 taalarin maakirjaveroa vastaan. Sotien aikana talo joutui vaikeuksiin ja se menetettiin kruunulle. Ehkä perättäiset katovuodet ja samanaikaiset ratsujen ja varusteiden menetykset seurasivat toisiaan, jolloin tila ei kyennyt suorittamaan velvollisuuksiaan kruunulle. Tila autioitui veronmaksukyvyttömäksi kruununtilaksi, jonka kreivi Jaakko de la Gardie osti rälssiksi. Huhti joutui edelleen rälssinä perillisten haltuun. Suuren peruutuksen tapahtuessa 1683 omistaja menetti Huhdin ostorälssinä kruunulle, joka teki siitä Porin rykmentin upseerin virkatalon. Virkatalon vuokraajat ovat viljelleet tilaa samassa suvussa noin 200 vuotta, ja vuokraajat ostivat Huhdin perinnöksi 1930-luvulla. Markkulan lampuoti Lähteellä oli alun perin piispan uudisviljelys, joka laajensi viljelyksiään reippaasti. Markkulan lampuoti kuului 1589 Satakunnan suurimpien viljelijöiden joukkoon. Talo mm. kylvi jonakin vuonna ruista enemmän kuin isäntänsä Köyliönkartanon omistaja Johan de la Gardie. Suuren reduktion yhteydessä Markkulasta muodostettiin Polsun säterirusthollien augmentti, mutta ehkä sama lampuoti viljeli tilaa sarkajaossa muiden Lähteen talojen kanssa. Tila oli kruununtilana kartanon imissiona, kunnes Herman Cedercreutz osti sen perinnöksi. Lopuksi torpparivapautuksen yhteydessä Markkula lunastettiin itsenäiseksi tilaksi 1923 ja tila jatkoi elämäänsä. Tuiskulan jokiniitun Tupalan torpan perusti merimaskulainen ruotusotamies 1700-luvun puolivälissä, mutta seuraava torppari tuli Kokemäen Kilkin tilalta. Torppari nai säkyläläisen rakuunan tyttären ja luovutti torpan pojalleen. Yksi tytär naitiin silloiseen lampuotitilaan Vainio-Marttilaan. Samat suvut pitävät edelleen sekä Tupalaa että Vainio-Marttilaa. Tupalaan tuli emäntä kaksi sukupolvea myöhemmin Vainio-Marttilasta. Torppa itsenäistyi 1923. Tupala oli tyypillinen päivätöitä suorittava torppa, jonka peltopinta-ala itsenäistymisen jälkeen oli noin 12 hehtaaria. Vainio-Marttila itsenäistyi aikaisemmin, mutta luultavasti oli edelleen riippuvainen kartanon vuokramaista. Kepolan kylän tiloilla kohtalot olivat vaihtelevampia. Voidaan olettaa, että itsenäiset tilat ostettiin kartanon yhteyteen vuosien 1590-1630 välisenä aikana, jolloin vapaaherra Johan de la Gardie hankki niille säterin statuksen. Lampuodit viljelivät tiloja sarkajaossa yhteisviljelyksenä muiden kylän talojen kanssa ja he maksoivat vuokransa Köyliönkartanoon. V. 1812 Gabriel von Bonsdorff osti emäkartanosta erotetun Kepolan. Hän kehitti viljelystä ja muutti oletettavasti melkoisesti viljelyksiä, siirsi yleisen tien rannasta nykyiselle uralleen ja luultavasti aloitti laajan uudisviljelyksen niittualueillaan uudistorpilla, jolloin ainakin osa vanhoista lampuodeista sai maata uudisviljelyksiltä. 1800-luvun lopulla Järnefeltien omistaessa Kepolan kartanoa loputkin ydinalueen torpat otettiin kartanon yhdysviljelykseen ja osa torpista siirrettiin ulkotiloiksi tai lopetettiin. Vielä 1930-luvulla oli nähtävissä vanhoja savupiippujen raunioita Hällän pellolla. Torpparivapautuksen yhteydessä ja sen jälkeen otettiin viljelykseen Kepolan loputkin jokiniitut ja osa torpista sai maata rintamaiden liepeiltä. Pappilan torppareille kävi paremmin kuin osalle Kepolan alustalaisia. Kaksi pappilan torppaa, Hietala ja Tuomela, sijaitsivat kaukana metsässä pikkuisten peltotilkkujen ympäröimänä. Ne siirrettiin lähemmäksi Kepolannummea tavallaan uudistiloina ja niiden elämisen edellytykset paranivat melkoisesti. Piltin sotilastorppa liitettiin Kepolan Männistön torppaan ja asukkaat muuttivat muualle. Kaukana Marketan takamailla oli asunut linnustaja, jonka muistona paikkaa kutsuttiin Iso-Linturin levoksi. Aikanaan asutus hävisi, mutta paikka antoi nimensä nimismiehen pojille Linturin veljeksille. Samaa kuin torpille tapahtui myös tilattomalle väestölle, ns. mäkitupalaisille. Näiden olosuhteet eivät kuitenkaan parantuneet ratkaisevasti aikojen kuluessa, vaan omasta tuvasta ja perunamaasta huolimatta maatyöläiset jäivät vielä torpparimullistusten jälkeenkin pieneläjiksi. Vasta seuraava kehitysaalto sotien jälkeen kohensi koulutuksen myötä heidän mahdollisuuksiaan muun kansalaisyhteiskunnan tasolle.

Lalli-seminaari pidettiin 5.10.2002 Köyliössä Lallin koululla. Seminaarissa oli kolme erilaista esitelmää Lalliin ja piispa Henrikiin liittyen.

Taidehistorian emeritusprofessori Kalevi Pöykkö:
Lalli, Piispa Henrikin surmaaja ja hänen kuvansa taiteessa, katolilaisen näkemys

Tutkija Jouko Heyno:
Lalli ja piispa Henrik, tarua vai totta?

Folkloristiikan dosentti Pertti Anttonen:
Kertomus piispa Henrikistä historian- ja kulttuurintutkimuksen valossa

Oiva Linturin pro gradu
Äännehistoriallinen tutkielma piispa Henrikin surmarunon kielestä
Kirjoittanut Oiva Linturi v. 1916

Minulla, Oiva Olavi Linturilla, tämän pro gradun kirjoittajan pojalla, on tarve selittää tämän tiedoston syntyä ja siihen
liittyneitä sinänsä aika vähäisiä hankaluuksia.

Hankittuani Helsingin yliopistosta kopion isäni aikanaan tekemästä pro gradu -tutkielmasta tarkoitukseni oli vain saada
melkoinen lisä isäni entuudestaankin runsaaseen kirjalliseen tuotantoon. Ryhdyttyäni kirjoittamaan tuota gradua
tietokoneelleni kiinnostuin itse aiheestakin – onhan oma kielemme sentään aina ollut lähellä sydäntäni.
Tuossa naputtelussa muodostui aikamoiseksi kirjoituskoneongelmaksi murrefonttien synnyttäminen. Vaikka selailin
mielestäni aika perinpohjaisesti Word-tiedoston merkistöä, en saanut sieltä irti kuin osan isäni käsin kirjoittamista
fonteista. Toistaiseksi tulos on peräti välttävä; jossain vaiheessa huomasin mm. seonneeni ä- ja ã- kirjaimissa tai
oikeastaan merkeissä. Isäni s:stä en ota senkään vertaa selvää, koska hän käytti aikalaistensa tavoin normaalissakin
kirjoituksessaan sekä lyhyttä että pitkää s:ää. Kun ne esiintyvät samanlaisina Surmavirressä, en läheskään aina pysy
kärryillä. Kaiken lisäksi isäni puhuu vielä kolmannenlaatuisesta s:stä; hän käyttää siitä jopa omaa merkkiä. Sen olen
yleensä merkinnyt paremman puutteessa ?:llä.
Kunhan ensin saan koko tekstin koneelle, paneudun toden teolla merkkeihin. Ellen siihen ehdi, ehkä jollakulla muulla
asiasta kiinnostuneella on joskus kyky parantaa tekstiäni. Sen jälkeen se jopa kelvannee vaikkapa Helsingin yliopistoon.
Onhan se toki näin sähköisenä kätevämpi käsiteltävä kuin siellä oleva alkuperäinen kappale.

Suomen kielen gradussa ei luulisi olevan ortografisia virheitä. Niitä on kuitenkin pujahtanut tekstiin yllättävän runsaasti.
Koska tarkastajakaan ei ole puuttunut niihin, oletan suurimman osan virheistä kuuluneen aikansa tapoihin. Kirjoitettukin
kieli kehittyy: jo kauan sitten ihmettelin suomen kielen professorin E. N. Setälän kirjoituksissa olevia nykyisin melko
karkeiksi luokiteltavia rakenteellisia virheitä.
Lievänä esimerkkinä ortografian pettämisestä voin mainita sanan ensimäinen; kun sanasta puuttui toinen m jopa oman
elämäni ensimmäisinä vuosina, ei ole ihme, että isäni vielä aikaisemmin tyytyi yhteen. Samoin isäni i:ttömät tarkotus tai
osotus eivät häirinne ketään. Näin vähäisiä erheitä en ole edes oikaissut. Pahemmat olen kyllä korjannut; sulkumerkkien
välissä oleva kursivoitu teksti tai useasti vain välimerkki osoittavat minun olevan eri mieltä isäni kanssa. Kaiken muunkin
isäni tekstistä poikkeavan olen kursivoinut. Jossakin se vain ei näy: yhdysviiva kuuluu sellaisiin. Tekstistä siis ei aina
selviä, että sellaiset selvät yhdyssanat kuin geminaatta kk ja yksinäis i kelpasivat isälleni ja hänen aikalaisilleen tällaisina.
Isäni gradu lienee edelleenkin arvostettu kielitutkimus. Sen voi päätellä siitä, että yliopisto on sidotuttanut sen koviin
kansiin. Se ei siihen aikaan ollut kovinkaan yleistä. Isäni työ ansaitsee tuollaisen kohtelun eräästä muustakin syystä,
käsialallisesta ansiostaan. Kirjoituksen sujuvuus ja selkeys ovat sitäkin ihmeellisempiä, kun tiedän isäni olleen
vasenkätisen. Hänen aikanaan koulussa ei säälitty täten poikkeavia, vaan kaikkien oppilaitten oli otettava kynä
kauniiseen eli oikeaan käteen. Isäni esimerkki osoittaa, että niinkin päästiin kunnollisiin tuloksiin.
Mahdolliset virheet ovat koneen, eivät minun tekemiäni!
Köyliössä keväällä 2005
Olavi Linturi

Olavi Linturin johdanto isänsä Oiva Linturin opinnäytetyöstä päättyy tähän, ja tästä alkaa Oiva Linturin teksti.

JOHDANTO

Piispa Henrikin surmavirsi, tuo tunnettu kaunis kansanruno, joka vanhalla suomalaisella runomitalla elävästi ja
voimallisesti kuvaa Suomen ensimäisen kristinopin saarnaajan, piispa Henrikin maassamme kärsimää
marttyyrikuolemaa, on meidän ei ainoastaan aiheeltaan vaan varmaan myös synnyltäänkin vanhin historiallinen
runomme. Meidän aikaamme ei Surmavirren syntymäajasta sen paremmin kuin runon ensimäisestä laulajastakaan ole
kylläkään mitään tietoja säilynyt, mutta historiallisilla ja kielellisillä todisteilla on sen osotettu syntyneen jo sangen varhain
keskiajalla, lähinnä vuoden 1300:n seuduilla. Surmavirren ensimäinen laulaja on itse tuskin kuulunut varsinaisen kansan
miehiin, pikemmin lankeaa kunnia sepittämisestä jollekin pappismiehelle, joka lähinnä kirkollisia tarkotusperiä
silmälläpitäen on Henrikin jo tällöin pyhimyksen arvoon kohonneen persoonan ympärille muodostuneet legendat
runomuo-toon pukenut; kansa omisti kuitenkin kohta Surmavirren omakseen, kansan suussa alkoi runo kulkea ja
kehittyä, kunnes se 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa oli saavuttanut täydellisimmän muotonsa. Tältä ajalta ovat ne
muutamat kirjaanpanot, käsittäen kaiken kaikkiaan puolikymmentä runotoisintoa, jotka nyt tunnemme piispa Henrikin
surmavirren nimellä, ja jotka herät-tävät mielenkiintoamme ei ainoastaan vanhoina kansanrunouden tuotteina vaan myös
sekä historiallisina todistuskappaleina että vielä suuremmassa määrässä vanhoina kielellisinä muistomerkkeinä
kaukaiselta keskiajalta.
Ryhtyessämme lähemmin tarkastamaan Surmavirren eri toisintoja, ansaitsee ennen muuta huomiotamme runon pisin ja
täydellisin nähtävästi Pohjanmaalla muistiinpantu toisinto, jonka prof. Setälän P. Henrikin surmarunon toisintojen
täydellisessä julkaisussa Länsi-Suomi II:ssa tapaamme N:o II:na. Tämä toisinto on meidän aikaamme säilynyt
kahtenakin eri kirjaanpanona (IIA ja IIB), mitkä eivät kuitenkaan nähtävästi kumpikaan ole alkuperäisiä vaan kopioita ja
tällöin – päättäen jäljennösten verrattain tarkasta yhtäpitäväisyydestä varmaankin samasta alkuperäisestä, joka kuitenkin
on hukkunut. Meille säilyneet kopiot löydettiin vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta ovat ne kumpikin tehdyt jo
1700-luvun alkupuolella: A-kirjaanpano on sen muistiinpanijan Andreas Israelinpoika Heikkilän oman ilmoituksen mukaan
”cirioitetu Joullun pyhinä 1739 ja Heikilän Taloisa”, jonka on arveltu olleen jossain Pohjanmaalla, B-kirjaanpanon iästä ei
ole näin tarkkaa tietoa olemassa, mutta on se nähtävästi hyvin samanaikuinen kuin A-kirjaanpanokin ja päättäen siitä,
että se kuului pohjanmaalaisen papin Antti Törnuddin runokokoelmiin, sekin Pohjanmaalla tehty. – Kuten jo aikaisemmin
mainitsimme on tämä toisinto, joka käsittää kokonaista 200 säettä, ei ainoastaan laajin vaan myös sekä muodon että
sisällyksen puolesta täydellisin kaikista Surmarunon toisinnoista. – Myös kielellisessä suhteessa on toisinto sangen mielenkiintoinen; edustaen yleensä Etelä-Pohjanmaan murteen äännekantaa on sen kieli useissa kohdin vanhemmalla kannalla kuin runon muiden toisintojen.
Toisen sijan Surmavirren toisintojen joukossa ansaitsee se 104 säettä laaja kirjaanpano, jonka alkuperäinen kappale
löytyy Palmsköldin kokoelmissa, ja joka Setälän yllämainitussa julkaisussa on N:o I:nä. Toisinaan kirjaanpanijasta yhtä
vähän kuin kirjaanpanovuodestakaan ei ole mitään tietoa olemassa, mutta on se todennäköisesti muistiinpantu vuoden
1700:n vaiheilla jos ei mahdollisesti jo 1600-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Toisinnon tuntemattoman kirjaanpanijan
ilmotuksen mukaan olisi runo tässä muodossaan varsinaisesti hämäläisille tuttu. ”T(a)vast-Fenno(ni)bus satis nota -”
Runollisessa suhteessa ei tämä toisinto kohoa toisen toisinnon korkealle tasolle; sen sijaan on se sisällyksensä puolesta
sangen huomattava, se kun näyttäisi useissa kohdin säilyttäneen runon alkuperäisiä piirteitä, jotka toisista toisinnoista
ovat joko unohtuneet tai korvatut toisilla, useinkin muista runoista lainatuilla säkeillä.
Kolmas toisinto (edelleen Setälän mukaan) on lyhyt, vain 39 säettä käsittävä katkelma, joka ei sisällä paljokaan uutta.
Toisinnon on muistiinpannut Lohtajan kirkkoherra Antti Törnudd, joka Pohjanmaalla eläneenä on varmaan siellä
runokokoelmansakin muistiinkirjottanut. Toisinnon pohjalaisuuteen viittaa myös sen kielimuoto, joka on yleensä sama
kuin eteläpohjalaisessa II:ssa toisinnossakin, joskin muutamia eroavaisuuksiakin on huomattavissa.
Setälän useinmainitussa julkaisussa IV:ntenä ja V:ntenä (IV:nä ja V:nä) olevat lyhyet toisinnot ovat toisin kuin
edelläkäsitellyt puhtaasti lounaissuomalaisia, siis itse kertomuksen tapahtumapaikoilta, mistä paraana todistuksena ovat
monet karakteristiset lounaissuomalaisuudet niiden kielimuodossa. Edellisen, 33-säkeisen katkelman alkuperäinen
kirjaanpano tavataan Porthanin jälkeenjääneiden paperien joukossa, jälkimäisen, joka suomeksi ja runomitalla si-sältää
vain 14 säettä, mutta jonka latinankielinen, suorasanainen kertomus on nähtävästi runon mukaan muodostettu, on ensin
ilmoilletuonut Greg. A. Hallenius v. 1741 ilmestyneessä väitöskirjassaan ”Dessertatio gradualis Wirmoensis in Finlandia
territorii memorabilia contineves” (ainakin sinne päin). Mitään runollista arvoa ei näillä lyhyillä katkelmilla ole,
lounaissuomen murre on runon syntymisen ajoista ehtinyt olla niin suurien muutosten alaisena, että vanhasta
runomitasta ei ole jäänyt mitään jälelle. Sen sijaan on vallankin IV:s (liiallinen s!) toisinto huomattava muutamien
lisäpiirteiden vuoksi, joilla se täydentää runon muita toisintoja.
Jos vielä mainitsemme Setälän julkaisussa VI:ntena (VI:na) olevan ”toisinnon”, joka kylläkin runomitalla sisältää vain
kaksi säettä, mutta joka sen puolesta on huomattava, että sen suorasanainen, ruotsinkielinen kertomus perustunee
kansanrunoon. Ovatkin tässä kaikki meille säilyneet toisinnot lueteltuina. Monta niitä ei siis ole ja monet näistäkin ovat
katkelmaisia ja niin muodon kuin sisällyksenkin puolesta epätäydellisiä, mutta sellaisinakin antavat ne meille hyvän
käsityksen tästä vanhimmasta historiallisesta kansanrunostamme samalla kuin ne osottavat, että Länsi-Suomenkin
laululahjattomana pidetty kansa on pystynyt luomaan runotuotteita, jotka – siteeratakseni prof. Krohnia – kuvauksen
kauneuteen ja runomitan sujuvaisuuteen nähden täydesti vetävät vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.
Piispa Henrikin surmaruno joutui melkein kohta sen jälkeen kuin se oli muistiinpantu tieteellisen tutkimuksen esineeksi.
Ensinnä käänsi se historiantutkijan huomion puoleensa, mutta pian opittiin sille antamaan arvoa myöskin runotuotteena.
Porthanin olemme jo aikaisemmin maininneet Surmavirsien toisintojen muistiinpanijana ja julkaisijana; hän ansaitsee
myös tulla mainituksi runon tieteellisen tutkimuksen alkuunpanijana. Porthan on m.m. ensimäisenä lausunut
mielipiteensä Surmarunon iästä, vaikkakin hänen arvelunsa, että runo olisi verrattain myöhäsyntyinen, ei ole saavuttanut
myöhempäin tutkijain hyväksymistä. – Seuraava huomat-tavampi Surmarunon tutkija on Elias Lönnrot. Vuoden 1856:n
Suomi-kirjassa, josta Lönnrot julkaisi kaksi siihen asti tuntematonta Surmavirren toisintoa (IIB ja III), teki hän samassa
yhteydessä lukuisia huomautuksia runon kielestä sekä yritti siihen asti tunnettujen toisintojen (I, IIB ja III) avulla
palauttaa sitä alkumuotoonsa. Sitä paitsi on hän sanakirjassaan selittänyt useita Surmarunossa esiintyviä oudompia
sanoja, jopa kokonaisia säkeitäkin. – Lönnrotin yhtä vähän kuin Porthaninkaan voi tuskin kuitenkaan sanoa suurestikaan
vieneen Surmarunon tutkimusta eteenpäin; vasta meidän aikanamme on runo joutunut perinpohjaisemman ja kriitti-
semmän tutkimuksen esineeksi. Mainitsen tässä vain prof. Krohnin tutkielman Kantelettaren tutkimusten ensimäisessä
osassa, missä hän ensimäisenä on Surmarunoa eri puolilta yhtenäisesti käsitellyt sekä prof. Setälän etupäässä runon
kielellistä puolta koskettelevat kirjoitukset Länsi-Suomi II:ssa, Finnisch-ugrische Forschungen’issa, Wirittäjässä,
mahdollisesti muuallakin.
Surmarunon kielimuodosta ei tähän asti ole yhtenäistä esitystä ilmestynyt; tutkielmani tarkoituksena onkin etupäässä
runon kielellisen puolen valaiseminen. Pää-osana (po. pääosana) on siis ortografinen ja äännehistoriallinen esitys eri
toisintojen kielestä. Mitä tehtävän käsittelyyn tulee, olen ortografisessa osassa yleensä ottanut huomioon vain ne kohdat,
joissa äänteiden-merkintä poikkeaa nykyisestä käytännöstä, äännehistoriallisessa puolessa olen toiselta puolen
kiinnittänyt huomiota runon kielimuodon vanhoihin piirteisiin, toiselta puolen tehnyt vertailuja nykyismurteisiin, tällöin
etupäässä länsimurteisiin, joiden äännekantaa toisintojen kielimuodon yleensä voi sanoa edustavan. Sitä paitsi olen
erityisessä liitteessä etupäässä eri toisintoja toisiinsa vertailemalla koittanut (koettanut) tehdä joitakin päätelmiä runon
alkumuodosta; lopussa on täydellinen sanaluettelo, missä kaikki oudommat sanat on selitetty.

ENSIMÄINEN TOISINTO
Ortografia
Ensimäisen toisinnon ortografia on ajakseen sangen johdonmukainen ja selvä. Monessa kohdin on se jo aivan nykyisen
käytännön kannalla. Kuitenkin tavataan vielä useita vanhempaan kirjallisuuteemme Agricolan ajoista juurtuneita ruotsista
lainattuja merkkejä ja merkintätapoja; tällaisia ovat esim. å lyhyen o:n, c ck yksinäis- ja geminaatta-k:n merkkinä,
horjuvaisuus vokaalien kvantititeetin merkitsemisessä j.n.e. – Eri äänteiden merkintä poikkeaa nykyisestä seuraavissa
kohdin.
Vokaalit
1.Lyhyet vokaalit
o
o:n merkkinä on kolmessa sanassa käytetty ruotsinkielen ortografiasta lainattua å:ta: Jåki s. 14, Kåweron s. 14, Kåwerrå
s. 17. Viimeksimainittu sana on alkuperäisessä kirjaanpanossa hyvin epäselvästi kirjoitettu, mikä seikka selittää Setälän
lukutavan Kåwessa; oikea tai ainakin oikeampi lukutapa on Kåwerrä, jolloin ä:tä on pidettävä kirjoitusvirheenä pro: å
u
u:ta on muutama kerta sanan ensi tavussa merkitty kahdella vokaalimerkillä (uu): (pa-ha)suukuinen s. 67, Cuusta s. 93,
Tuuli s. 103.
ä
ä:tä on kahdessa sanassa merkitty e:llä (ensi tavua edempänä): weliellensen s. 12 (vrt. we-lielensän s. 7), Järiästenszen
s. 26. Kirjoitusvirhe on: paiwä s. 25.
i
i:n merkkinä on kerran lopussa j: Ymbärj s. 17, kerran samoin edempänä sanassa ij: waliaihisijn s. 18.
e
e:tä on muutamia kertoja merkitty ä:llä (kaikissa esimerkeissä on e sanan ensi tavua edempänä): Järiästenszen s. 26,
pidättä (lue: pidetä) s. 31, hirtähinen s. 95. ä:n ja e:n merkintää ei siis eroiteta tarkasti toisistaan.
Muutamia kertoja on pääkorottoman tavun jälkeisen h:n ja sanan loppu n:n (po. loppu-n:n) välinen vokaali, joka aina
tulee olemaan sama kuin edellisen tavun loppuvokaali, omituisesti jätetty merkitsemättä: Hämehu ss. 15 ja 40 (vrt.
Hämehen ss. 4 ja 6), ajamahn s. 24, Suomehn s. 85 (mutta: rekehen s. 84), tehtäköhn s. 87, rakettakohn s. 88.
2. Pitkät vokaalit
a. Ensi tavussa.
ã (merkki tarkoittaa pitkää a:ta)
ã:ta on yhdessä sanassa poikkeuksellisesti merkitty yksinkertaisella a:lla: ratelian s. 102.
ä’ (korotusmerkki tarkoittaa ä:n olevan edellä olleen a:n tavoin pitkä)
Samoinkuin ã:ta on ä’:täkin pari kertaa merkitty yksinkertaisella ä:llä: jätämättä s. 13, päldä s. 43 (vrt. pääldä s. 59).
e’
e’ esiintyy tekstissämme vain vieraskielisessä nimessä Erich(i) ss. 5, 11, 27, tällöin aina mer-kittynä yhdellä e:llä.
i’
i’:n merkkinä on säännöllisesti ij, esim. Sijttä ss. 36 ja 40, sijnä ss. 34, 48, hijpan s. 95. Poik-keuksellisesti on i’:tä kaksi
kertaa merkitty i:llä: Sinä ss. 34, 35.
b. Edempänä sanassa.
Pitkät vokaalit o’, u’ ja ä’ ovat ne harvat kerrat, jotka ne tekstissämme esiintyvät, merkityt yh-dellä vokaalimerkillä: warjon
(illat) s. 79, cuulu (prees. 3. pers.) ss. 73, 76, paivä (partit.) s. 25; ã:n merkkinä sen sijaan on aina aa: herraa s. 70, tacaa
s. 70, rackaan s. 102.
Muista vokaaleista ei tavata esimerkkiä. (esimerkkejä)
Diftongit
Diftongien merkintä poikkeaa vain hyvin harvoissa kohdin nykyisestä. Diftongin jälkikompo-nentti (u, e) on pari kertaa
merkitty kahdella vokaalimerkillä: Kiuulon s. 16, hieetoja s. 58 (vrt. hietoja s. 60.). Myöskin i diftongin jälkikomponenttina
on muutamia kertoja merkitty poikkeavasti, nim. kerran j:llä: Sanoj s. 79, kaksi kertaa ij:llä: Keijtti ss. 39, 53. (Toinen mah-
dollinen lukutapa olisi: käytti.) – Vielä on huomattava kirjoitustapa kiärräm, missä ä mahdolli-sesti on e:n merkkinä.
Ylempänä tapasimme jo muutamia esimerkkiä (po. esimerkkejä) e:n merkitsemisestä ä:llä (siv. 13.). Ks. myös
äännehistoriallista osaa.
Konsonantit (sivu 16)
1. Lyhyet konsonantit.
Klusiilit k, t, p.
k
k:ta merkitään
1. c:llä, jota käytetään vain takavokaalien edellä, es. caswoi s. 2, uscolinen s. 71, carcot s. 78.
2. k:lla yleensä etuvokaalien edellä, esim. kirco s. 87, lakin s. 93, 97, kypärän s. 94. Muutamia kertoja tavataan k myös
takavokaalin edellä, esim. kumu s. 73 (s. 76: cumu), uskocana s. 65, Kuningas ss. 5, 11, 27.
3. g:llä aina ?-äänteen jäljessä: Ajango s. 74, gongarita s. 78. Tässä viimeksimainitussa sanassa poikkeuksellisesti myös
sanan alussa, nähtävästi ruotsalaisen originaalin (gångare) kirjoitustapaan nojautuen.
4. ch:lla vieraskielisissä nimissä: Erichillen s. 7, Erich ss. 11, 27, Chertu s. 37, Henrichillen ss. 12, 28.
t
t:n merkintä on nykyisestä poikkeava yleensä vain milloin se on n:n jäljessä. Tässä asemassa on sitä kuten yleensä
vanhemmassa kirjallisuudessamme merkitty d:llä, esim. Anduroillensan s. 22, Emändä s. 37, pääldä s. 57.
Vielä löytyy yksi esimerkki (vokaalienvälisen) t:n merkitsemisestä tt:llä: pidättä s. 31. Samoin ortografian laskuun tekisi
mieli panna Surmarunon kielimuodolle oudon, geminaatta t:llisen (geminaatta-t:llisen) abessiivin päätteen muodossa
jätämättä s. 13.
p
Samoinkuin k ja t on p:kin nasaalin (m:n) jäljessä merkitty puheäänelliseksi (b:llä). – Esi-merkkejä on kylläkin vain yksi:
Ymbärj s. 17.
Spirantit d, ?, s, h.
d
d:n (tai sen jatkajan, ks. lähemmin äännehistoriallisesta osasta) merkkinä on d, es. lahden s. 32, pidämme s. 35.
?
?-ääntämistä tarkoittaa todennäköisesti digrafi (näin sen luen, vaan en ymmärrä!) tz: Ruotzis s. 3. Sama on merkintä
avoimessakin tavussa, joten äänteen kvantiteetista ei kirjoitustavan johdolla voi mitään sanoa.
s
s:n merkkinä on käytetty sekä lyhyttä että pitkää s:ää. Sanan lopussa tavataan aina lyhyt s, esim. Ruotzis s. 3, Kuningas
ss. 5, 11, 27, päästäns s. 97, sanan alussa sen sijaan esiintyvät sekä s että ? ilman mitään johdonmukaisuutta, kuten näkyy seuraavista esimerkeistä: Sinä s. 35, ?iinä s. 35, Sormuxen s. 99, ?ormestans s. 99. – Sanan sisässä on tavua
alottavan s:n merkkinä yleensä ?, tavua lopettavan s, esim. ihmi?et s. 54, uskocana s. 65, lackarin?an s. 68, hewoista s.
77. Muutaman kerran tavataan kuitenkin pitkä ? tavua lopettamassakin: ca?woi s. 2, ri?timättömällen s. 9, kewäi?tä s. 25
ja päinvastoin lyhyt s tavun alussa: cohdallensan s. 20. – Vielä esiintyy s:n merkkinä 3:nnen persoonan
possessiivisuffiksissa (n:n jäljessä) kaksi kertaa ?z: Järiä?te?zen s. 26, welielen?zän s. 28.
(Tässä joudun selittelyn tielle: En oikein pääse selville siitä, mikä ero oli pitkällä f-kirjainta muistuttavalla ja lyhyellä s:llä.
Kysymys on hankala siksi, että isäni käytti omassa tekstissään vanhahtavaa tapaa kohdella kahta rinnakkaista s:ää eri
tavoin: ensimmäinen oli lyhyenä ja toinen pitkänä. Kun hän sen lisäksi sujautti sanan yksinäisen s:n mielestäni aika
mielivaltaisesti joko pitkänä tai lyhyenä, sotku on valmis. Onneksi asia lienee pelkästään muodollinen.)
h
h:n merkintä poikkeaa nykyisestä vain sen ollessa t:n edellä. Tässä asemassa on h:ta kaksi kertaa merkitty ch:lla:
himachtelit s. 98, luicachtelit s. 100, kerran c:llä: yctä s. 26. Näiden rinnalla kuitenkin myös h:lla: walehteletkin s. 64.
Tavua lopettavan ch:n merkitseminen t:n edellä ch:lla, resp. (?) c:llä on vanhimmassa kirjallisuudessamme hyvin yleistä
ja nähtävästi alkuperin (outo) ruotsinkielen ortografian vaikutusta; ruotsinkielen ch:lla merkitty äänne sa-noissa
sellaisissa kuin es. fruchta, rychte, flechte oli nim. 1600- ja 1700-luvuilla hyvin lähellä meidän tavualopettavaa,
voimakasta h:tamme, saaden ruotsinkielen ortografiasta itselleen merkinnän (Ks. Martti Airila, Martin
maanlainsuomennoksen kielestä, siv. 21.)
Nasaalit ja likvidat
?
?:n merkkinä on kuten nykyiskielessäkin n, esim. Ajango s. 74, gongarita s. 78.
r
r:ää on yhden kerran poikkeuksellisesti merkitty rr:llä: Kåwerrä s. 14 (vrt. Kåweron s. 17).
Puolivokaalit j ja v
j
j:tä on merkitty
1. j:llä aina sanan alussa, esim. Jo ss. 29, 73, juotu s. 55, Joki s. 14, usein sanan sisässäkin, esim. ajamahn s. 24,
Ajango s. 74, warjon s. 79, härjän s. 84.
2. i:llä a) vokaalin jäljessä kaksi kertaa: Aioit s. 25, Saarnoia s. 79 (j:stä sen sijaan on kuusi esimerkkiä), b) likvidan
jäljessä. Tässä asemassa on i tavallisempi kuin j esiintyen kuusi kertaa: welielen?än s. 7, weliellen?en s. 12, waliahi?ijn
s. 18, Sariallen?an s. 21, Järiä?ten?en s. 26, welielen?zän s. 28, j:stä on neljä esimerkkiä. Sanansisäisen j:n
merkitseminen i:llä näyttäisi osaltaan perustuvan myös erilaiseen (i:n) ääntämiseen. Ks. äännehistoriallista osaa.
v
v:tä merkitään säännöllisesti kaksinkertaisella w:llä, esim. leiwän s. 43, wetäwi s. 85. Yhden ainoan kerran tapaamme
yksinkertaisen v:n: uupunevi s. 84.
2. Geminaattakonsonantit
kk
kk:ta merkitään
1. ck:lla, joka on kk:n säännöllinen merkitsemistapa, esim. Cackarin?an s. 68, taicka s. 82, rackaan s. 102.
2. ch:lla vieraskielisissä nimissä: Heinirichi ss. 4, 15, 40, 75, Erichi s. 5.
3. kerran takavokaalin edellä c:llä: kirco s. 87.
tt
tt:n merkkinä on kerran (r:n jäljessä) t: Chertu s. 37.
??
??:tä merkitään samoinkuin ?:täkin tz:lla: patzahalda s. 63.
ss
ss:ää on merkitty säännöllisesti ?s:llä, esim. tä?sä ss. 4, 5, 6, Cu?sa s. 86. Ainoa poikkeus on: tä?zä s. 29.
mm
mm:n merkkinä on kerran m’: juom’a s. 34, muuten aina mm, es. ?yömme s. 34.
ll
ll:ää on muutamia kertoja edempänä sanassa merkitty yhdellä l:llä: welielen?än s. 7, we-lielen?een s. 28, uscolinen s.
71. Tämä ll:n poikkeava merkintä perustuu nähtävästi erilaiseen ääntämiseen, josta lähemmin äännehistoriallisessa
osassa.
Äänneyhtymä ks
Äänneyhtymä ks on aina merkitty x:llä, esim. läxit ss. 24, 29, hiuxet s. 98, Maxa s. 104.
Äännehistoriallinen osa
Konsonantit
Klusiilit
Klusiilien edustus on täysin nykyisen yleiskielen kannalla, joten niistä ei ole mitään erikoi-sempaa huomautettavaa. Ainoa
mainitsemisen arvoinen muoto on jätämättä s. 13, jonka ge-minaatta(-)t:llinen abessiivin pääte ei ole aivan
odotuksenmukainen varsinaisesti hämäläiseksi ilmoitetussa runossa. Aiemmin (siv. 17) olen huomauttanut, että tt:n
esiintyminen mahdolli-sesti on paraiten selitettävissä ortografisesti. (Tarkastajan korjaus: ortografiseksi)
Spirantit
?, d, ?
Korollisen tavun jäljessä tavun alussa
? (merkki vain sinne päin)
?:stä on mainittavanamme vain kaksi esimerkkiä, joista kummassakin sen jatkajana (likvidan jäljessä ä:n seuratessa) on
j: Järiä?ten?zen s. 26, härjän s. 84. Tällaisia muotoja tavataan suo-messa kolmella alueella, nim. Lounais-Suomessa Etelä-Pohjanmaalla ja Kemijoen varsilla.
d vokaalin ja h:n jäljessä
d:n vastine on tässä kuten kaikissa muissakin toisinnoissa merkitty d:llä, siis säilyneeksi. Or-tografian perustuksella ei
kuitenkaan voi sanoa mitään varmaa tämän äänteen ääntämisestä. Runon kirjaanpanemisen aikoihin, siis vuoden
1700:n vaiheilla oli Etelä-Pohjanmaalla var-maankin jo tultu ð-ääntämiseen, joka on ollut väliasteena, jonka kautta
murteessa nykyisin ta-vattavaan r-äänteeseen on kehitytty. Hämäläismurteissa taas on suoraan siirrytty d:stä l:ään
(viimeistään 1700-luvun loppupuolella.)
?, d, ? korottoman tavun vokaalin jäljessä
d
d:n edustuksesta ei ole mitään erikoisempaa huomautettavaa. Nominien partitiivimuodoissa on d korottoman tavun
jäljessä äännelaillisesti kadonnut, es. päivä s. 25, raha s. 46, korollisessa asemassa on päätteenä myös
odotuksenmukaisesti -ta, es. maita s. 8, gongarita s. 7.
?
Verbien preesensin singulaarin 3:nnen persoonan pääte (päätteitä) on tekstissämme kolmea eri tyyppiä: -pi, -vi ja
edellisen vokaalin pidennys, joista kaksi viimeksimainittua palautuvat aiempaan muotoon ¬-*?i. Äännelaillisia muotoja
ovat: cuulu ss. 73, 76, wetäwi s. 85. Analogi-sesti esiintyy -vi pääte (-vi-pääte) sivukorollisenkin tavun jäljessä sanassa
uupunevi s. 86, sa-moin analoginen on -pi korottoman tavun jäljessä muodossa tulepi s. 29. – Huomattava on että tässä
(samoinkuin toisessa ja kolmannessa) toisinnossa esiintyvä -vi(-)pääte on länsisuomalai-sille murteille vieras; se on
niissä aina kehittynyt edellisen vokaalin pidennykseksi. Tämä ke-hitys on tapahtunut hyvin varhain, koska Agricolallakin
tavataan enää vain muotoja, joissa loppu-i on heittynyt pois ja v vokaalintunut, es. cantan, ottan j.n.e. (Ojansuu,
Agricolan kie-lestä s. 55.) Surmarunon vi-päätteisiä muotoja ei kuitenkaan tarvinne pitää itäsuomalaisina; ne voivat yhtä
hyvin olla runossa peräisin ajalta, jolloin vi-pääte vielä oli länsisuomessa käytän-nössä.
Spirantit ?, d, ? tavun lopussa
Puheäänettömän konsonantin edellä
(*ds >)??
Yleiskielen ts:n vastine on ensimäisessä (samoinkuin toisessa ja neljännessä) toisinnossa mer-kitty tz:lla, jolla
vanhemmassa kirjallisuudessamme yleensä tarkoitetaan ??-(?-) ääntämistä. Nykyään tavataan ?-tä suomen murteissa
hyvin rajoitetulla alueella, pää-asiassa (pääasiassa) luonaismurteessa, aikaisemmin on sitä länsimurteissa tavattu hyvin
laajoilla alueilla. Ks. Setälä, Äännehistoria ss. 177-178.)
?t
Vahva aste toisin kuin nykyisessä yleiskielessä on yleistetty imperfektin taivutukseen verbissä läxit s. 49. Esimerkki
heikosta asteesta on saman verbin muoto Lähkäm s. 8.
Spirantit s ja h
s
S:n suhteen on mainittava vain(,) että inessiivin pääte tässä toisinnossa toisin kuin useimmissa muissa (II:ssa, IV:ssä ja
V:ssä) on geminaatta-s:llinen. Oikeastaan odottaisi tässäkin yksinäis-s:ää, joka länsimurteissa on miltei yksinomainen;
geminaatta-s:llisiä inessiivejä tavataan län-sisuomessa vain osassa hämäläismurteita ja pohjalaismurteiden itäosissa
savolaismurteiden vaikutuksesta.
h
Vokaalienvälinen korottoman tavun jälkeinen h on ensimäisessä (samoinkuin II:ssa ja III:ssa) toisinnossa säännöllisesti
säilyneenä. Esimerkkejä: Hämehen ss. 4, 6, patzahalda ss. 63, 92, keihähänsän s. 69, ajohon s. 49, ristimähän s. 8,
tawoitetahan s. 81, tehtäköhön s. 87. – h:n ka-dosta tavataan vain kolme esimerkkiä: waliaihisijn s. 18 (voisi ehkä olla
kirjoitusvirhe pro: waliahisijn?), warjon (illat.) s. 79, rackaan s. 102. Nykymurteissa on h näin laajalti säilyneenä vain
Etelä-Pohjanmaan murteessa, aiemmin on tähän alueeseen kuulunut myös Pohjois-Pohjanmaan rantamurre.
h:n metateesista on yksi omituinen esimerkki Hämhen s. 75. Muuten tavataan vain metateesit-tomia muotoja, esim.
Hämehen ss. 4, 6, walehteletkin s. 64. – Muoto Hämhen viittaisi, jos sitä ei mahdollisesti ole pidettävä kirjoitusvirheenä,
Pohjanmaalle.
Nasaalit ja likvidat
n
Parissa tapauksessa esiintyy I:ssä toisinnossa sanan lopussa n, missä sitä nykyiskielessä ei ta-vata.
Allatiivin pääte on aina -llen, esim. Maillen ristimättömillen s. 9, siallen ss. 42, 44, 46. Useimmissa suomen murteissa
palautuu allatiivin pääte k-loppuiseen muotoon (-llek), -n:llisiä allatiiveja tavataan ainakin Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-
Savon hämäläismurteessa. (Tämän väitteen kohdalle tarkastaja on pyöräyttänyt ?:n.)
Samaten kuin allatiivi on myös 3:nnen persoonan possessiivisuffiksi alkuaan ollut sekä n- että k-loppuinen (-nsan ja –
nsak). Useimmat nykymurteet ovat lähteneet k-loppuisista muodoista, -nsan(-)suffiksi tavataan nykyään vielä ainakin
Nurmeksen murteessa. (Tällä kohdalla on marginaalissa tarkastajan merkintä: Ks. ÄH 385 tai 388) Surmarunon
ensimäisessä toisinnossa on 3:nnen persoonan possessiivisuffiksina aina -nsan (-nsän), esim. welielensän s. 7,
cohdallensan s. 20, Järiästenszen s. 28.
ll > l
Geminaatta(-)ll:n lyhenemisestä korottoman tavun jäljessä on tekstissämme muutamia esi-merkkiä (esimerkkejä):
welielensän s. 7, welielenszen s. 28, uscolinen s. 71. Paljo tavallisempi on kuitenkin geminaatta l (tarkastaja alleviivannut
sanan ja kirjoittanut marginaaliin sanan merkki; kielivirhettä hän ei ole todennut!), esim. weliellensän s. 12, cohdallensan
s. 20 ja geminaatat mm, rr ovat edempänä sanassa aina merkityt säilyneiksi, esim. syömme, juom’a s. 34, kiärräm s. 16;
nn:stä ei ole esimerkkiä.
Puolivokaalit
i (originaalissa on i:n alla ylöspäin kaareutuva viiva) on likvidan jäljessä useissa tapauksissa vokaalintunut, kuten
näemme seuraavista esimerkeistä: welielensän s. 7, weliellensen s. 12, waliaihisijn s. 18, Sariallensan s. 21,
Järiästenszen s. 26, welielensän 28. Muutamia kertoja on i merkitty myös säilyneeksi: corjut s. 20, kirjat s. 23, warjon s.
79, härjän s. 84. Huomattava kuitenkin on, että runon kirjaanpanija ei ole kyennyt tekemään tarkkaa eroa i:n ja i:n
merkinnän välillä, joten ylläluetellut i:lliset kirjoitustavat eivät ole aivan varmoja todistuksia i:n vo-kaaliutumisesta.
(Marginaalissa tarkastajan kirjoittama Obs.) – Nykymurteissa esiintyy likvi-danjälkeinen i vokaaliutuneena ainakin Etelä-
Pohjanmaalla ja useissa hämäläismurteissa.
Vokaalit
Ensi tavussa
1. Lyhyet vokaalit
Ensi tavun lyhyistä vokaaleista ei ole mitään erikoista huomautettavaa, tekstissämme kun kauttaaltaan vallitsevat
nykykielen suhteet. Mahdollisesti ortografian laskuun on pantava ä sanassa Änd’ s. 17; kuten aiemmin olemme nähneet,
tavataan ä muutamia kertoja myös e:n merkkinä. Huomattava kuitenkin on, että sana muutamissa nykyismurteissa
esiintyy ä-alkuisena.
2. Pitkät vokaalit
Muutamat pitkän ja lyhyen vokaalin vaihtelut ansaitsevat mainitsemista. Lyhytvokaalisia toisin kuin nykyisessä
yleiskielessä ovat pispan s. 102, mailman s. 104; sekä pitkä- että pitkävo-kaalisena esiintyy Sijttä ss. 36, 40, sittä ss. 71,
96.
Sanassa Siehen s. 87 on alkuperäisen pitkän vokaalin sijalla diftongi. Tässä muodossa tavataan sana useissa
nykyismurteissa Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla. Se on selitetty syntyneeksi siellä ja sieltä muotoihin
(siellä- ja sieltä-muotoihin) nojautumalla. (Ks. Ojansuu, Agricolan kielestä siv. 71.)
3. Diftongit
Pronomini tuo esiintyy runossa kahteen kertaan i-loppuisena: Tuoi ss. 51, 91. Saman muodon mainitsee Airila Tornion
murteesta. i ei tässä luultavasti ole alkuperäinen, vaan myöhempää kehitystä.
ie > iä
Äännekehityksestä ie > iä tavataan runossa yksi esimerkki: kiärräm s. 16, sekin, kuten orto-grafisessa osassa on
huomautettu, epävarma. Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta esiinty-vät runossa aina ummistuvat diftongit.
Vokaalit ensi tavua edempänä
ea > ia
Äänteenmuutoksesta ea > ia on tekstissämme yksi esimerkki: corkialda s. 103; ea > ia:n suo-rittamiseen viittaa myös
alkuaan i-vartaloisten verbien sekaantuminen e-vartaloisiin, josta (joista) runossa on esimerkkinä muoto Poime s. 83.
ia (< ea) on nykyismurteissa hyvin laajalle levinnyt varsinkin länsisuomessa, tavataan esim. lounais- ja
pohjalaismurteissa. i- ja e-vartaloisten verbien sekaantumista sen sijaan ei nykyis-murteissa enää tavata.
Vokaalit sanan lopussa
Loppuheitto
Vokaalien loppuheitosta tavataan verrattain harvoja esimerkkiä (po. esimerkkejä); heittyneet vokaalit ovat a, ä, i,
mahdollisesti e. Eri tapaukset ovat seuraavat:
1. Nominien sijamuodot
a. inessiivi: Ruotzis s. 3, pääs s. 33, Täss s. 55.
b. essiivi: Sulan s. 14, Sijn’ s. 47.
c. elatiivi: kellarist ss. 45, 61.
2. Verbien pl. 1:sen persoonan pääte: Lähkäm s. 8, kiärräm s. 16.
3. Verbien kielteiset muodot: (Älä) carkot s. 78.
4. Possessiivisuffiksit: Suas s. 79, päästäns s. 97, sormestans s. 99.
5. Yksityiset sanat: sitt’ s. 11, Änd’ s. 13.
Loppuheittoisten muotojen esiintyminen on nähtävästi ainakin osaltaan runomitan oikeuttama.
i-loppuiset diftongit
i-loppuisten diftongien jälkikomponentti, joka useissa suomen murteissa on kadonnut, on en-simäisessä toisinnossa
useimmin säilyneenä, joskin muutamia katotapauksiakin tavataan. Lu-ettelen seuraavassa tähän kuuluvia esimerkkiä
(esimerkkejä) eri ryhmissään.
1. -inen(-)loppuisissa substantiiveissa ja adjektiiveissa on i aina säilyneenä, esim. kewäistä s. 25, paha suukuinen s. 67,
hewoista ss. 74, 77.
2. -toin, -töin(-)loppuisissa karitiiviadjektiiveissa on i vanhojen suhteiden mukaisesti säi-lyneenä suljetussa tavussa,
kadonneena avoimessa, esim. kelwotoin s. 37, Cunnotoinda ss. 38, 52, ristimättömillen s. 9, Papittomillen s. 10.
3. Nominien monikkomuodoissa on i aina säilynyt, esim. paicoillen s. 10.
4. aia- (<aida), ait-vartaloisista verbeistä on vain yksi esimerkki, jossa i on säilyneenä: Palais s. 91. – Alkuaan aa- (<ada-)
tyyppinen on Wastais s. 75, joka on sekaantunut aia-vartaloisiin.
5. -oitta(-)loppuisista verbeistä tavataan kolme esimerkkiä, joissa i kahdessa on säilynee-nä: tawoitetahan s. 81, tawoitti
s. 97, yhdessä kadonnut: carcot s. 78.
6. Verbien imperfektimuodoissa on i aina säilyneenä, esim. Caswoi s. 1, Aioit s. 25, Lau-sui ss. 63, 92.

TOINEN TOISINTO
Ortografia
Toisinnon kirjaanpanot A ja B eroavat, huolimatta siitä että ne, kuten aikaisemmin on mainittu, todennäköisesti ovat
kopioita samasta alkuperäisestä, ortografiansa puolesta sangen huo-mattavasti toisistaan. Tämä johtuu luonnollisesti
siitä, että jäljentäjät eivät ole uskollisesti seu-ranneet alkutekstiään, vaan käyttäneet omia merkintätapojaan. B-
kirjaanpanossa näyttää oikein tarkoituksella käytetyn vanhimman kirjakielen merkintätapoja, niinpä ei lyhyiden ja pitkien
konsonanttien välillä tehdä useinkaan mitään eroa, edelleen on i:n ja j:n merkintä aivan sama j.n.e. A-kirjaanpanon
ortografian sen sijaan voi sanoa olevan jokseenkin aikansa tasalla ja onkin se hyvänä apuna B-kirjaanpanon useinkin
vallan käsittämättömiksi käyneitä muotoja selittämässä. Eri äänteiden merkintä ansaitsee seuraavissa kohdin huomiota. Vokaalit
1. Lyhyet vokaalit
a
a:n merkkinä on kummassakin kirjaanpanossa aina a; ainoan poikkeuksen tästä säännöstä tekee A-kirjaanpanon muoto
laulaitaa s. 52 (B. Laulajtta), jota sitäkin pitäisin kirjoitusvirheenä. Huomattava nim. on, että a on tässä ensi tavua
edempänä, missä asemassa ei ainoastaan lyhyt-tä vaan pitkääkin vokaalia aina merkitään yhdellä vokaalimerkillä. –
Varma kirjoitusvirhe on peuron s. 50A (B. peuroja.)
u
u:ta on muutamia kertoja sanan ensi tavussa merkitty kahdella vokaalimerkillä (uu), nim. ker-ran A:ssa: Cuuningas s. 28,
B:ssä 2 kertaa: suun s. 76, suulanut s. 142.
ä
ä:n merkkinä on aina ä; seuraavat poikkeukset tästä säännöstä ovat pidettävät kirjoitusvirheinä: Ristimattomalle s. 16A,
perallensij s. 35A, Satta Syöja s. 72B, kellaristä s. 67A; hywään s. 114B (vrt. mitä ylempänä on sanottu aa:sta a:n
merkkinä A-kirjaanpanon muodossa laulaitaa s. 52.)
i
i:tä merkitään
1. i:llä, joka A-kirjaanpanossa on i:n tavallisin merkki, B:ssä sen sijaan verrattain harvinainen. Esim. pinnelliset s. 7,
piltisemi (A) ~ pildisemj (B) s. 32, Sini langoihin ~ sinj langojhjn s. 119, pispan s. 161.
2. j:llä, sanan alussa on j i:n merkkinä A:ssa yksinomainen, B:ssä tavataan tässä asemassa kaksi kertaa i: Ison Isännän
s. 138, muuten aina j kuten A:ssakin. Esimerkkejä: Jduilta jsoi lihainen ~ Jdulta Jsoi Lihajnen s. 44, Jhmisillen ~
Jhmjsillen s. 149. – Edempänä sanassa esiintyy j i:n merkkinä A:ssa vain kerran: puhelj s. 21, B-kirjaanpanossa se sen
sijaan on i:n tavallisin merkki, esim. wjrjttele s. 50, orjhjn s. 122, Jhmjsillen s. 147, hihtelepj s. 187.
3. ij:llä verrattain harvoin, useimmin sanan ensi tavua edempänä. A:sta on kuusi esimerkkiä: olij s. 1, Yxijwuotiset s. 4,
Yxijn s. 7, perallensij s. 35, pijtkän s. 95, salijhin s. 198, B:stä neljä: rijdarj s. 10, Kiwij Kjrkoia s. 17, Rijdarj s. 20,
maldahjsijlda s. 45.
e
e:n merkkinä on A-kirjaanpanossa kerran (ensi tavussa) ee: keexinyt s. 137 (B. Kexinyt), muutoin aina e.
2. Pitkät vokaalit
Ensi tavussa
ã
ã:n merkkinä tavataan poikkeuksellisesti yksinkertainen a kerran kummassakin kirjaanpanossa: mann s. 28A (B. maan),
wan s. 135B (A. waan.)
u’
Samoin kuin a’:ta on u’:takin pari kertaa merkitty yhdellä vokaalimerkillä: unnjn s. 65B (A. uunin), judasten s. 159A (B.
Juudasten).
ä’
Myöskin ä:tä on yhdessä sanassa merkitty yksinkertaisella vokaalimerkillä: jänewi s. 29.
i’
i’:n merkkinä on säännöllisesti ij, esim. kijruhti ~ Kijruht s. 81, Pijlun s. 95, pijna?a s. 185, hij-de?ä s. 188.
Poikkeuksellisesti on i’:tä merkitty j:llä B-kirjaanpanon neljään kertaan esiintyvässä muodossa njn ss. 25, 58, 62, 127 (vrt.
nijn ss. 71, 78, 92, 100) sekä seuraavat kaksi kertaa i:llä: ?ittä s. 123B (A. Sijtä), ?ihen s. 133A (B. Sijhen). Huom. vielä
pii?pa s. 184A.
e’
é:stä tavataan vain muutama esimerkki, joissa sen merkkinä kaikissa on yksinkertainen e; Erici s. 3A, Ericki ~ Erikj s. 10,
Ericille ~ Erjkillen s. 14, Teri ~Terj s. 56, tetämmähän s. 17B.
Edempänä sanassa.
Pitkät vokaalit ovat ensi tavua edempänä kummassakin kirjaanpanossa aina merkityt yhdellä vokaalimerkillä. Tämän ei
tietysti tarvitse merkitä sitä, että vokaalit olisivat myös lausutut ly-hyiksi, vanhemmassa kirjallisuudessamme on nim.
pitkien vokaalien merkitseminen yhdellä vokaalimerkillä hyvin tavallista, erikoisesti juuri sanan ensi tavua edempänä.
Mainitsen muu-tamia esimerkkiä (esimerkkejä) tekstistämme: pyhä (partit.) s. 1, tacga ~ taka s. 102, weisale ~ weissjle s.
187, satuttele ~ sattutele s. 191.
3. Diftongit
a. i-loppuiset
Edellisen komponentin suhteen on huomattava vain B-kokoonpanon kolmeen kertaan esiinty-vä muoto suujn s. 31, ?uujn
ss. 105, 168 (A:ssa aina suin) – Jälkikomponentin merkkinä on käytetty
1. i:tä, joka A:ssa on hyvin tavallinen, B:ssä harvinaisempi (esiintyy 19 kertaa). Esimerkkejä: weickosemi ~ weikosenj s.
21, Latoi ~ Lattoi s. 51, Poikaisemi ~ pojkaisenj s. 84, keihäs ~ Keihãs s. 107, jään palaisen s. 145.
2. j:tä; A-kokoonpanossa on j:stä vain 2 esimerkkiä: cujn s. 142, mejtä s. 196, B:ssä j sen si-jaan on diftongin
jälkikomponentin i:n säännöllisenä merkkinä. Esimerkkejä B:stä: tojnen s. 29, mursun lujset s. 40, orojnen s. 43,
corcuhujnen s. 61, sini langojhjn s. 117.
3. ij:tä kieltosanassa ei seuraavat kerrat: Eij ~ eij ss. 24, 113, Eijkä ss. 152, 154, eij ss. 135, 151. Tämän lisäksi tavataan
ij vielä A-kirjaanpanon muodoissa Erannuij s. 175 ja cuijn s. 141.
b. u-loppuiset.
Mainitsemisen arvoinen on vain A-kirjaanpanon kirjoitustapa hiwxet s. 172 (B. hiuxet), jossa jälkikomponentti u on
merkitty w:llä. Muuten on merkintä aivan nykyisellä kannalla.
c. ie- ja ia-diftongit.
ie- ja iã-diftongien edellinen komponentti on A:ssa merkitty aina i:llä, B:ssä tavallisimmin j:llä, esim. miestä ~ mjestä s. 1,
korkian ~ corkjan s. 162, ?ielu ~ sjelu s. 195. Seuraavat kerrat tavataan myös B:ssä i: wierahalla s. 5, wiellä ss. 25, 57,
wielä s. 76, tiestä s. 102, siasta s. 103, miehen ss. 160, 162, mies s. 170, Lakiansa s. 171, sakiahan s. 190.
Konsonantit.
1. Lyhyet konsonantit.
k.
k:ta merkitään
1. k:lla a) aina etuvokaalin edellä, esim. kyrsä ~ Kyrsä s. 66, kirkui ~ Kirkuj s. 74, nälkä s. 62, Tunnus merkixi s. 50.
Ainoat poikkeukset tästä säännöstä ovat: Ericille s. 14A, cjldinä s. 166B, teci s. 180A. b) usein myös takavokaalin edellä,
esim. Parcu ~ parku s. 75, kaicki s. 120A, peukalota s. 155B, pakanojsta s. 158B.
2. c:lla, jota käytetään vain takavokaalien edellä, esim. caxi ss. 1, 2, Cappeli ~ cappeli s. 126, peucalota s. 138.
Poikkeuksia: Ericille s. 14A, cjldinä s. 166B, teci s. 180A.
3. g:llä aina ?-äänteen jäljessä, esim. cuhunca s. 122, cangahan s. 130, Engelein s. 186.
4. kerran ck:lla: Lahcka s. 76A (B. lahca)
5. kerran cg:llä: tacga s. 112A (B. taka.)
t.
t:tä merkitään (paitsi t:llä)
1. tt:llä. B-kirjaanpanossa on tt vokaalienvälisen t:n tavallisin merkki, esiintyen 24 kertaa (useimmin ensimäisen ja toisen
tavun rajalla), t sen sijaan tavataan vain 10 kertaa. Luette-len muutamia esimerkkiä (esimerkkejä) tt:stä: otta s. 39, asetta
s. 38, Lattoi s. 51, sattutele s. 190, pallanehitta s. 24 – A-kirjaanpanossa on tt:stä t:n merkkinä vain kaksi esimerkkiä:
hihttän s. 106 (voisi ehkä olla kirjoitusvirhe), oritt s. 122.
2. d:llä aina n:n ja l:n jäljessä, esim. maldaisilda ~ maldahisijlda s. 45, pandakohon s. 125, heldehesä s. 193. Ainoa
poikkeus on A-kirjaanpanon Jduilta (B. Jdulda) s. 44 – Vielä huomattakoon ruotsalainen lainasana ritari, jossa t:tä
nähtävästi originaaliin kirjoitustapaan nojautuen on merkitty d:llä ja dd:llä: Riddarist s. 4A, riddari ~ rijdarj s. 11, Riddari ~
Rijdarj s. 20.
p.
p:n merkinnässä on huomattavaa:
1. A-kirjaanpanossa on p:tä sen ollessa m:n jäljessä aina merkitty b:llä: enämbi s. 25, nuo-rembami s. 84
2. Vokaalien välinen p (ensimäisen ja toisen tavun rajalla) on B-kirjaanpanossa kerran mer-kitty pp:llä: tappetanehen s.
27 (A. tapettanehen.)
?.
?:n merkkinä on ne kolme kertaa, jotka tämä äänne tekstissämme esiintyy, g: wirgottamahan s. 54A, sirgotelepi s. 78B,
segosta s. 159A.
?.
?:tä on aina merkitty d:llä, esim. codasta s. 34, cohdallensa s. 35, hijdesä s. 188.
?.
??:n merkkinä on kvantiteetista huolimatta aina tz, esim. patzahan s. 75, Catzokos ~ catzo s. 114.
f.
f esiintyy tekstissämme vain ruotsalaisessa lainasanassa fildin s. 59.
s.
s:ää merkitään
1. ?:llä a) aina sanan sisässä, esim. suoni?et ~ suonj?et s. 39, si?äldä s. 137, Järwe?tä s. 143, pi?telewät s. 192.
Poikkeuksia: ks. alemp. 2c) ja 3). b) usein sanan alussa, es. ?uonut ~ ?uonnut s. 151, ?uuri ~ ?uurj s. 152, ?awuhun s.
190.
2. s:llä a) aina sanan lopussa, esim. poies ~ pojs s. 81, kehräis ~ Kehräs s. 167, Mies ~ mies s. 170. b) usein sanan
alussa (?:n rinnalla, esim. Sepä s. 74, Sitte ~ sitten s. 104, Sanoin s. 105A, Suoneni ~ Suonenj s. 117. c) 2 kertaa sanan
sisässä: caswoit s. 6A (B. ca?uojt), pienoisemi s. 32A.
3. ?z:lla kaksi kertaa A-kirjaanpanossa inessiivin päätteessä: Cainalo?za s. 107, kiwe?zä s. 113.
m.
B-kirjaanpanossa on m:n merkkinä muutaman kerran mm: tetämmähän s. 17, hirmmujsesti s. 100, njemmehen s. 128 –
Kirjoitusvirheeseen perustunee saman kirjaanpanon muoto hirujsesti s. 195 pro: hirmujsesti.
n.
A-kirjaanpanossa tavataan kaksi yksinäistä esimerkkiä, joissa n:ää on merkitty nn:llä, toisessa on n sanan lopussa: mann
s. 28 (B. maan), toisessa on se vokaalien välinen: piennen s. 145 (B. pienen). B-kirjaanpanossa on nn n:n merkkinä
jonkun verran tavallisempi (kaikissa esimerkeissä on n vokaalienvälinen): Ennämpi s. 25, unnjn s. 65, piennoisemj s.
110, suonnut s. 150 – Kirjoitusvirheeseen perustuu pacaoista s. 158A, vrt. B: pakanojsta, samoin Toine s. 29A, vrt. B:
tojnen.
l.
Vokaalien välisen l:n merkkinä on B-kirjaanpanossa useimmin ll (tavataan kaikkiaan 29 ker-taa), esim. yllenj s. 10, olli ss.
8, 97, olluta s. 66, elli ss. 103,130, aijellj s. 145, wajwallewat s. 195, A:ssa sen sijaan merkitään vokaalienvälistä l:ää
säännöllisesti yksinkertaisella l:llä; ll:stä on vain 3 esimerkkiä: cuulluisa s. 11, aielli s. 146, Jalloxi s. 150. Sitä paitsi on A-
kirjaanpanossa vielä yksi esimerkki (ei vokaalien välisen) l:n merkitsemisestä ll:llä: killdinä s. 166 (B. ejldinä), missä ll:n
esiintyminen kuitenkin perustunee kirjoitusvirheeseen. Samoin kirjoitusvirhe on Jumin s. 159A pro: Julmin.
r.
Vokaalienvälisen r:n merkkinä on B-kirjaanpanossa kerran poikkeuksellisesti rr: carrutele s. 48 (A. karuttelepi).
j.
j:n merkkinä on sanan alussa säännöllisesti j, esim. joca s. 10, jänewi s. 29, jään palaisen s. 145. Poikkeuksellisesti on
j:tä merkitty A-kirjaanpanossa kaksi kertaa i:llä: ialosta s. 4, iälellen s. 30, B-kirjaanpanossa kerran jj:llä: jjää s. 142 – Sanan sisässä on j:n merkkinä A:ssa aina i, esim. páliahaxi ss. 177, 179, kirckoia s. 18, maiawan luiset s. 41. Ainoa
poikkeava kirjoitustapa coriia s. 34 perustunee kirjoitusvirheeseen. – B-kirjaanpanossa on sanansisäisen j:n merkkinä
yleensä j, esim. corja s. 35, ohjat s. 38, peuroja s. 50; poikkeuksellisesti tavataan j:n merkkinä myös i (yhtä poikkeusta
lukuunottamatta on j näissä esimerkeissä likvidan jäljessä): páliahaxi ss. 177, 178, kjrkoia s. 17, palion s. 24, waliahat s.
41, kaliámaallen s. 98 sekä kolmessa sanassa ij: oijenna s. 40, aijella s. 48, aijellj s. 45. A-kirjaanpanossa on siis
sanansisäisen j:n samoin kuin i:nkin merkkinä i, B:ssä taas on j:tä merkitty i:llä ja päinvastoin i:tä j:llä.
v.
v:tä on aina merkitty kaksinkertaisella w:llä, esim. waimo s. 72, tulewan ~ tullewan s. 108. Yhden ainoan kerran on v:n
merkkinä yksinkertainen v: sauvacon s. 103A.
2. Geminaattakonsonantit. (s. 53)
kk.
kk:ta merkitään A-kirjaanpanossa säännöllisesti ck:lla, esim. Ericki ss. 10, 20, weickosemi s. 21, ijankaickisehen s. 199;
poikkeuksellisesti tavataan kk:n merkkinä kaksi kertaa c: Erici s. 3, Catzocos s. 114, kerran k: Hendriki s. 63. B-
kirjaanpanossa ei tehdä mitään eroitusta yksinäis- ja geminaatta-k:n välillä, vaan kk:ta merkitään aina k:lla, esim. Kirko
ss. 125, 132, hukahan s. 153, Lakihin s. 172. Ainoa poikkeus säännöstä on : Luoca s. 46.
tt.
Otamme ensin puheeksi vokaalien välisen tt:n merkinnän. A-kokoonpanossa on tässä säännöl-lisesti tt, yhden ainoan
kerran t: heiti s. 92. B-kirjaanpanossa sen sijaan on t verrattain tavalli-nen, esiintyen kaikkiaan 13 kertaa. Luettelen
muutamia esimerkkiä (po. esimerkkejä): tetäm-mähän s. 17, tappetanehen s. 27, carrutele s. 48, olluta s. 66, sattutele s.
190 – Vielä on tt:n merkintä nykyisestä poikkeava sen ollessa n:n, l:n, r:n jäljessä. n:n ja l:n jäljessä on tt:n merk-kinä
säännöllisesti d (vrt. yksinäis t:n (po. yksinäis-t:n) merkintää), esim. pildi ~ pildj s. 60, wandi s. 60B, 111B, pildisenj s.
110B. Poikkeuksellisesti tavataan A-kirjaanpanossa yhdessä sanassa t: piltisemi s. 32 ((B. pildisemj), kerran tt:kin: wantti
s. 32 (B. wandj.) – tt:stä r:n jäl-jessä on vain yksi esimerkki, jossa sen merkkinä A:ssa on t, B:ssä tt: wirtä ~ wirttä s. 187.
nn.
nn:ää merkitään (paitsi nn:llä)
1. ñ:llä muutamia kertoja A-kirjaanpanossa: siñe s. 22, tauwoñewi s. 124, tauwoñuña s. 128.
2. n:llä B-kirjaanpanossa seuraavissa sanoissa: pallanehitta s. 24, tauwonewi s. 124, tau-wonuna s. 127, Jmejnyjt s. 172,
eranut s. 175 –
ll.
ll:ää on muutamia kertoja poikkeuksellisesti merkitty yhdellä l:llä, nim. kerran A:ssa: harialen s. 47 (B. harjallen), B:ssä
kaksi kertaa: jällilen s. 29 (A. iälellen), Laloila s. 63 (A. lallola).
Äänneyhtymä ks
Äänneyhtymää ks on säännöllisesti merkitty x:llä, esim. syöxi s. 98, juoxi ~ Juoxi s. 101, Jal-loxi ~ jalloxi s. 150.
Poikkeuksellisesti esiintyy ks:n merkkinä A-kirjaanpanossa kaksi kertaa digrafi cx: sacxa s. 86, sucxen s. 102.
Äännehistoriaa
Konsonantit.
Klusiilit
tk > kk edempänä sanassa.
Kirjaanpanossa A tavataan yksi kahteen kertaan esiintyvä muoto, jossa äänteenmuutos tk > kk on suoritettu: katzockos
s. 112, catzocos s. 114 – kk:lliset muodot ovat suomen murteissa hy-vin yleisiä, yksinomaisia länsisuomessa – Tässä
samassa yhteydessä huomautettakoon, että Surmarunon ensimäisessä toisinnossa ei äänteenmuutosta tk > kk
edempänä sanassa näyttäisi suoritetun, mikäli voimme päättää ainoasta tähän kuuluvasta esimerkistä: walehteletkin s.
64 – tk:n käyttö voi kuitenkin myös perustua etymologioivaan kirjoitustapaan.
Spirantit ?, d, ?.
Korollisen tavun jäljessä tavun alussa.
? vokaalin ja likvidan jäljessä.
Korollisen tavun vokaalin ja likvidan jälkeisen ?:n edustus on esimerkkien vähälukuisuuteen nähden hyvin kirjava ja eri
murteisiin viittaava. ?:n vastineina tavataan
1. ? säilyneenä
a. vokaalien välissä: segasta s. 159A
b. likvidan jäljessä: wirgottamahan s. 56A, sirgotelepi s. 78B.
2. ? > 0
a. labialiseeraamattomien vokaalien välissä: seasta s. 159B, tetämmähän s. 17B.
b. likvidan jäljessä: iälellen ~ jällilen s. 30, Jällisänsä s. 50B, sirottelepi s. 79A, sirottelepi ~ ?jrottelepi s. 117.
3. ? > v
a. labiaalivokaalien välissä: tauvonnewi s. 122, tauwoñewi ~ tauwonewi s. 124
b. likvidan jäljessä labiaalivokaalin seuratessa: wjrwotamahan s. 53B.
4. ? > j likvidan jäljessä (e:n seuratessa): Jäliesänsä s. 51A.
? h:n jäljessä.
?:stä h:n jäljessä tavataan vain yksi esimerkki, jossa ? > 0: nahatomaxi s. 177.
d vokaalin ja h:n jäljessä.
d:n vastine on merkitty d:llä, jolla tarkoitettaneen ?-ääntämistä, joka toisinnon kirjaanpanon aikaan oli yleinen Etelä-
Pohjanmaalla. Esim. codasta s. 34, weden s. 153, cohdallensa s. 35, lähden ~ Lähdet s. 65. Tästä säännöllisestä
edustuksesta on yksi omituinen poikkeus, jossa d:tä h:n jäljessä vastaa kato: lähen s. 26A, B-kirjaanpanon vastaavassa
muodossa on d (>?) merkitty säilyneeksi. Prof. Setälä on osaksi juuri lähen muodon (po. lähen-muodon) perustuk-sella
arvellut, että ”aineksia runoon olisi muodostunut idempänäkin”.
Spirantit ?, d, ? korottoman tavun vokaalien jäljessä.
d.
Vain nominien partitiivimuodot ansaitsevat mainitsemista. Tekstissämme on alkuperäinen suhde, että partitiivin
päätteenä korollisen tavun jäljessä oli -ta, korottoman da (>-a), osaksi säilynyt, osaksi on tapahtunut tasoituksia.
Korottoman toisen tavun vokaalin jäljessä on päät-teenä äännelaillisesti aina -a, esim. tuhkia s. 89, kilpiä s. 113,
useampitavuisissa sanoissa sen sijaan tavataan korottoman (neljännen) tavun jäljessä päätteenä analogisesti -ta, esim.
palan-nehita ~ pallanehitta s. 24, Ewännehitä s. 25 – Sivukorollisen kolmannen tavun vokaalin jäl-jessä on päätteenä
odotuksenmukaisesti aina -ta, esim. laulaitaa ~ Laulajtta s. 52, peucalota s. 138; yhden ainoan kerran tapaamme a:n:
cappelja s. 18B (A. Cappelita.)
?
Verbien preesensin sengulaarin 3:nnen persoonan päätteenä on tavallisin -pi, joka tavataan paitsi korollisen tavun
jäljessä, missä se on äännelaillinen, analogisesti myös korottomissa asemissa. Esimerkkejä: saapi ~ saapj s. 76,
luistelepi s. 75, lendelepi s. 116; tulepi ~ tullepj s. 64, päristelepi s. 78, sirottelepi ~ ?jrottelepi s. 117. Melkein yhtä
tavallisia ovat pitkävokaaliset muodot, jotka alkuaan ovat lähteneet korottomista asemista, mutta levinneet myös sivuko-
rollisen (kolmannen) tavun jälkeen. Esimerkkejä: carrutele s. 48B, satuttele ~ sattutele s. 191; laulele s. 186, weisale ~
weisajle s. 187. Muutamia kertoja tavataan vielä pääte -vi, tällöin aina korottomassa asemassa: jänewi s. 29, tauwonnewi
s. 122, tauwoñewi s. 124.
Alkuperäinen ? (>v) säilyneenä toisin kuin nykyisessä yleiskielessä on A-kirjaanpanon muo-dossa imewyit s. 172 –
Verbissä Erannuij ~ eranut s. 175 on taas ? kadonnut.
Spirantit ?, d, ? tavun lopussa.
ds > ??
Yleiskielen ts:n vastineena on tässä kuten ensimäisessäkin toisinnossa tz:lla merkitty ??, esim. Ruotzin ~ Ruotzjn s. 5,
patzahan s. 75, suitzi ~ suitzj s. 102.
Spirantit s ja h.
s.
Inessiivin pääte on tässä toisinnossa aina yksinäis s:llinen (po. yksinäis-s:llinen), esim. ruotzisa s. 10, alloisa s. 146, jlosa
s. 184. Samoin esiintyy postpositsiooni kanssa, joka alkuaan on sekin inessiivimuoto (Etelä-Pohjanmaalla vielä
kansahnani), lyhyt(-)s:llisenä: cansa s. 186.
h.
Korottoman tavun vokaalin jälkeinen h on tekstissämme säännöllisesti säilyneenä. Mainitsen seuraavassa esimerkkejä
eri sanaryhmistä: hämehen s. 15, heinä huonehesta ss. 69, 90, Jmehexi s. 182; wierahalla s. 6, kirwehensä ~
Kjrwehensä s. 95, kaunihista ~ caunjhisti s. 120; pannahinen ~ pannahjnen s. 72, sappehinen s. 73; cotihin ~ cottihin s.
76, ?ini langoihin ~ sinj langojhjn s. 119, Juoxemahan s. 51, tulemahan ~ tullemahan s. 154; tapetanehen ~ tappe-
tanehen s. 27, Caattanehen s. 28A, haudatihin s. 132B, Rakettihin s. 132B; pandakohon ~ pandacohon s. 123,
tehtäköhön s. 125. Vielä on analoginen h säilyneenä aktiivin II:n partisipin muodoissa: mennehitä ~ mennehittä s. 24,
Ewännehitä s. 25 (Ojansuun mukaan olisi tässäkin äännelaillinen, h<d) – h:n kadosta on vain kaksi esimerkkiä,
molemmat A-kirjaanpanossa: maldaisilda s. 45 (B. maldahjsijlda), Taiwaisa s. 198 (B. Tajwahasa.)
h: säilymistapausten yhteydessä ansaitsevat mainitsemista muutamat runossa tavattavat esi-merkit h:sta sanoissa,
joissa se ei ole alkuperäinen: waxahan s. 33A (B. waxan), otzahansa wjrwotamahan s. 53B (A. otzansa), waxahan s.
111B, waaxahan ~ waxahan s. 136 – Samallai-sia (miel. samanlainen) muotoja mainitsee Ojansuu (Walvoja 1908, siv.
792-793) pohjalaiselta kirjailijalta Salamniukselta (silloin vielä kelpasi myöhemmin niin tuomittava svetisistinen agentti!),
esim. harmahat; Pyrki luoxi Luojahansa: jällehensä (< jälleen), huomauttaen, että joskin h:n käyttö tällaisissa tapauksissa
osaksi voikin olla runomitan vaikutusta, niin näyttää todennäköiseltä, että sellaista on esiintynyt myös puhekielessä –
Samallaista h:n käyttöä tava-taan nim. vielä nykykielessä Pohjois-Pohjanmaan rantamurteessa, es. Kipehillev voitehiksi;
Tukkheksi (J. H, Wennola, Äänneopillisia havaintoja Pohjois-Pohjanmaan rantamurteesta.)
h:n metateesia ei ole suoritettu, tavataan siis sellaisia muotoja kuin urohon s. 147, Imehexi s. 182, orjhjn s. 122, jollaisia
nykyään käytetään vain Etelä-Pohjanmaalla.
eh ja ek loppuisten (eh- ja ek-loppuisten) sanain sekaantumiseen perustuu runossa tavattava muoto oritt ~ orit s. 122.
Tällaista sekaantumista on tapahtunut vain pohjalaismurteissa, esi-merkkejä siitä on jo useilla vanhemmilla (keitä
vanhemmilla?) pohjalaisilla kirjailijoilla, kuten esim. äsken mainitulla Salamniuksella, Vhaêlilla y.m.
Nasaalit ja likvidat.
m.
Singulaarin ensimäisen persoonan possessiivisuffiksina esiintyy Surmarunon toisessa toisin-nossa muutaman kerran -mi
vaihdellen -ni:n kanssa. Esimerkit ovat seuraavat
A B
weickosemi s. 21 weikosenj
piltisemi pienoisemi s. 32 pildisemj pienoisemj
poikaisemi nuorembami s. 84 pojkaisenj nuorempanj
A:ssa on säe 110 turmeltunut pildisenj piennoisemj
Prof. Setälä on huomauttanut (Wirittäjä v. 1900, siv. 121 seurr. [kaksi r:ää tarkoittaa monik-komuotoa]), että -mi suffiksi
(mi-suffiksi) näissä esimerkeissä esiintyy aina puhuttelussa (muuten on suffiksina -ni: luuni ~ Luunj s. 116, Suoneni ~
?uonenj s. 117) ja lisäksi vain mil-loin on yksi puhuteltava. Alkuaan onkin ollut eri suffiksi yksikköä ja monikkoa varten;
omis-tettavan ykseyttä on osotettu -mi:llä, moneutta -ni (<*-nmi):llä. Yleiskielessä on monikollinen -ni melkein täydelleen
syrjäyttänyt -mi suffiksin (-mi-suffiksin), niin että jälkimäistä enää käy-tetään vain Iitin murteessa. Vanhemmassa
suomalaisessa kirjallisuudessakin on -mi perin har-vinainen; paitsi Surmarunossa esiintyy se lounaissuomalaisella
Finnolla (rucouxem, tykönäm, minun waivaisem) ja uusmaalaisella Olavi Elimaeuksella. Vielä mainitsee Vhaêl sen Gram-
matica Fennicassaan (siv. 39) Savosta.
ns.
Singulaarin toisen persoonan possessiivisuffiksissa tavataan alkuperäinen ns säilyneenä: pe-rallensij ~ perällensi s. 35,
luunsi s. 77, päänsi ~ päänsj s. 78, ?uonensi s. 79. Nykyiskielessä on nsi-suffiksi hyvin harvinainen, vanhemmassa
kirjallisuudessa tavataan se esim. Agricolalla (sinun tehdens, sinun edestens, ks. Ojansuu, Agricolan kielestä siv. 66),
vielä Vhaêlilla (tuli-hinsi, tauloihinsi, tahtonsi j.n.e.).
n sanan lopussa.
Allatiivin pääte on B-kirjaanpanossa aina -llen, siis n:llinen, A:ssa kuusi kertaa -llen, samoin kuusi kertaa -lle.
Esimerkkejä: harialen ~ harjallen s. 47, kalia maallen ~ calia maallen s. 98, paicalle papittomalle ~ pajkallen papitomallen
s. 15.
ll > l, nn > n
Kun kirjaanpanoissamme, vallankin B:ssä ei juuri ollenkaan tehdä eroa yksinäis- ja geminaat-takonsonanttien merkinnän
välillä, on konsonanttien kvantiteetista vaikea mitään sanoa. Luet-telen alla muutamia esimerkkiä (esimerkkejä), joissa
geminaatta ll, nn (geminaatta-ll, -nn) näyttäisi lyhenneen: Jmejnyjt s. 172B, eranut s. 175B (A. Erannuij), harialen s. 47A
(B. har-jallen), jällilen s. 29B (A. iälellen). Yleensä ovat ll ja nn (kuten mm ja rr aina) merkityt ge-minaatoiksi.
Puolivokaalit
i > 0
i:n katoon yhtymässä ii viitannevat kirjoitustavat laulaitaa ~ Laulajtta s. 52. Äännekehitys ii > i on tunnettu hyvin laajalti
länsimurteissa.
Geminaatta ii (Geminaatta-ii)
Geminaatta ii:n (Geminaatta-ii:n) heikkoasteisiin muotoihin palautunevat yksinäis i:lliset (yk-sinäis-i:lliset) muodot: häiy ~
häjy s. 170, häiystä ~ häjyst s. 200. Sana esiintyy tässä muodossa ainakin Etelä-Pohjanmaalla (Laurosela, Et.Pohj.maan
murteesta, Konsonantit 214) sekä osassa savolaismurteita.
u > u s:n jäljessä.
s:n jälkeisen u:n vokaalistumisesta tavataan tekstissämme yksi esimerkki: (tällä kohdalla on marginaalissa nähtävästi
tarkastajan tekemä kysymysmerkki) casuojt s. 4B (A. caswoit) – Äänteenmuutos su > su on suoritettu suuressa osassa
länsimurteita, m.m. koko pohjalaisella murrealueella (ks. Laurosela, main. teos s. 218 seur.).
Wokaalit (sivu 69)
(Ironisoiden totean, että kun tarkastaja on tässä korjannut W:n V:ksi, hän ei näytä kertaakaan puuttuneen lukuisiin
ortografisiin virheisiin!)
Ensi tavussa.
Pitkät vokaalit.
Muutamat kvantiteettitapaukset, joiden johdosta esiintyy pitkän ja lyhyen vokaalin vaihtelua, ansaitsevat mainitsemista.
Lyhyt vokaali toisin kuin nykyisessä yleiskielessä tavataan seuraa-vissa esimerkeissä: hihti s. 100, hihtelepi ~ hihtelepj s.
188, alloisa s. 146, pispan ss. 161, 163, pispa s. 186 (kerran A-kirjaanpanossa myös pitkä vokaali: piispa s. 184, B:ssä
tässäkin lyhyt: pispa), waxahan ~ waxan s. 33, waxahan s. 111B (A:ssa on vastaava kohta turmeltunut), wa-xahan s.
136B (A-kirjaanpanossa on tässä pitkävokaalinen muoto: waaxahan). Vielä huomat-takoon (alkuperäinen) pitkä vokaali
A-kirjaanpanon muodoissa Sijtte ss. 20, 30, 142, Sijtten s. 48; B:ssä on sana aina lyhytvokaalinen samoin kuin A:ssakin
säkeissä 80, 104.
Diftongit.
ie > iä
Ummistuvien diftongien aukeamisesta tavataan yksi esimerkki: tiästä s. 102A (B. tjestä).
uo (< õ) ~ o.
Yhteissuomalaiseen vokaalien astevaihteluun perustunee o:n esiintyminen tuo pronominin (po. tuo-pronominin)
muodossa Tosa s. 128A.
Vokaalit edempänä sanassa.
ã > oa
Sangen omituiset ovat kaksi A-kirjaanpanossa tavattavaa esimerkkiä ã:n muuttumisesta oa:ksi: Tacoa s. 65 (B. tacoja),
tacoa s. 114 (B. taka). Yhdessä aikaisemmin mainitun lähen muodon (lähen-muodon) (ks. siv. 58) kanssa ovat nämä
esimerkit Surmarunon todistavimmat itäsuomalaisuudet.
ea > iä, eä > iä.
Tämä äännekehitys on runossa säännöllisesti suoritettu, esim. winhiästi s. 101, ?ormia ~ sormja ss. 139, 147, 155,
korkian ~ corkjan s. 162 – Yhden ainoan kerran esiintyy myös eä: kilpeä s. 113A, B:ssä tässäkin iä: Kilpiä.
Vokaalit sanan lopussa.
Loppuheitto.
Vokaalien loppuheitosta tavataan muutamia harvoja esimerkkejä; näistä on molemmille kir-jaanpanoille yhteisiä vain
kaksi, nim. kontraktiverbien imperfektit kehräis ~ Kehräs s. 167, luikois ~ Lujkos s. 174. Muut vain jommassakummassa
kirjaanpanossa tavattavat loppuheit-toiset muodot ovat seuraavat: ruhtinast s. 2A, Rist (weliestä) s. 3A, Kijruht s. 80B,
Lykäjs, 96B, häiyst s. 200B.
i-loppuiset diftongit.
i-loppuisten diftongien jälkikomponentti on useimmin merkitty säilyneeksi, vaikka katota-pauksetkin ovat verrattain
lukuisat. Kirjaanpanojemme ortografian perustuksella emme kui-tenkaan voi sanoa, onko i niissä tapauksissa, joissa se
on jätetty merkitsemättä, kadonnut, vai-ko mahdollisesti assimiloitunut edellisen vokaalin kanssa pitkäksi vokaaliksi,
kuten on käynyt Etelä-Pohjanmaalla. Eri tapaukset ovat seuraavat
1. -inen-loppuiset substantiivit ja adjektiivit (ja niiden johdannaiset)
i on säännöllisesti säilyneenä, esim. pienoisemi ~ pienojsemj s. 32, hewoisen ~ hewojsen s. 47, palaisen s. 145. Ainoa
katotapaus on weickosemi ~ weikosenj s. 20.
2. -isa-loppuiset adjektiivit.
Tavataan vain yksi esimerkki, jossa i on säilyneenä: cuulluisa ~ cuulujsa s. 11. 3. -oi-loppuiset substantiivit ja adjektiivit.
i:n säilymisestä tavataan yksi kirjaanpanoille yhteinen esimerkki: jsoi lihainen ~ Jsoi Li-hajnen s. 44. Kahdessa sanassa
on i A:ssa säilyneenä, B:ssä kadonneena: Jänöin ~ Jänön s. 58, taloi ~ talo s. 64, kerran esiintyy päinvastainen suhde, i
on A:ssa kadonnut, B:ssä säi-lyneenä: jänösen ~ Jänöjsen s. 99. Sitäpaitsi (sitä paitsi) on B:ssä vielä yksi esimerkki i:n
kadosta: Json s. 156, A-kirjaanpanossa on vastaava kohta turmeltunut.
4. -toin, -töin-loppuiset (-toin-, töin-loppuiset) karitiiviadjektiivit.
Tekstissämme esiintyy vain avointavullisia muotoja, joissa i on vanhojen suhteiden mu-kaisesti kadonneena, es.
papittomalle ~papitomallen, turwattomaxi ~ Turwatomaxi s. 176.
5. aia-, ait-vartaloiset verbit
Sekä i:n säilymisestä että kadosta tavataan kummastakin yksi kirjaanpanoille yhteinen esimerkki: lyckäisi ~ Lykäjs s. 96,
palannehita ~ pallanehitta s. 24. Kolmannessa tähän kuuluvassa esimerkissä on i A:ssa säilyneenä, B:ssä kadonneena:
kehräis ~ Kehräs s. 167.
6. Verbien imperfektimuodot
i on useimmiten säilyneenä, esim. caswoi ~ caswoj s. 5, sanoi ~ sanoj s. 12, 60, siwui ~ siwuj s. 94 – Kadosta on yksi
kirjaanpanoille yhteinen esimerkki: Parku s. 75, yksi vain B:ssä tavattava: lausu s. 31 (A. lausui).
7. -inte-loppuiset verbit
Vain yksi esimerkki, jossa i säilyneenä: imejnyjt s. 172B.
8. -oi-loppuiset verbit
Ainoassa tähän kuuluvassa esimerkissä on i A:ssa säilyneenä, B:ssä kadonneena: luikois ~ Lujkos s. 174.
9. -oitta-loppuiset verbit
i kadonneena: sirottelepi ~ sirgotelepi s. 79, sirottelepi ~ Sjrottelepi s. 119.
10. Nominien monikkomuodot
i on yleensä merkitty säilyneeksi, esim. Sini langoihin ~ sini langojhjn s. 119, alloisa s. 146, pahoin ~ pahojn s. 192.
Kadosta on kummassakin kirjaanpanossa yksi esimerkki: lylynensä s. 189A (B. lylyjnensä), Jdulda s. 43B (A. Jduilta).
11. Myöhäsyntyiset (äänteenmuutoksen e > i kautta muodostuneet) i-loppuiset diftongit.
Esimerkit puhunevat puolestaan: hihttän ~ hihtäjn s. 106, weisale ~ weisajle s. 187, wai-wailewat ~ wajwallewat s. 195,
pijnalewat s. 195B (A:sta puuttuu vastaava muoto).

KOLMAS TOISINTO
Ortografia
Äänteidenmerkintä tässä lyhyessä kirjaanpanossa on hyvin johdonmukainen ja säännöllinen, eroten vain muutamissa
harvoissa kohdin nykyisessä kirjallisuudessa käytetystä.
Lyhyiden vokaalien merkinnän suhteen on huomattava vain muoto uupuneewi s. 36, jossa ee mahdollisesti on lyhyen e:n
merkkinä. Verrattain varmana kirjoitusvirheenä voi pitää o:ta sa-nassa Josso s. 38 pro: Jossa.
Mitä tulee pitkien vokaalien merkintään, poikkeaa se nykyisestä vain siinä, että pitkän î:n merkkinä on käytetty ij:tä, esim.
Lijkutit s. 21, Nijn s. 37. Huom. vielä e pitkän ê:n merkkinä vieraskielisessä nimessä Ericki s. 2.
Konsonanttien merkinnässä on huomattavaa
Lyhyttä t:tä on samoin kuin II:n toisinnon A-kirjaanpanossa merkitty dd:llä sanassa riddari s. 2.
s:n merkkinä on sanan sisässä aina käytetty pitkää ?:ää, sanan alussa tavallisimmin (tälle s. 97 olevalle merkille pitäisi
löytää käyttämääni parempi merkki) ?:ää, joskin ?:stäkin on pari esi-merkkiä: Suomessa ?ikisi s. 7, ?yömä ?axan s. 23. –
Geminaatta-ss:n merkkinä on aina s?, esim. ?uomes?a s. 4, lallolas?a s. 18.
Geminaatta-kk:ta on säännöllisesti merkitty ck:lla, esim. Läckämästä s. 1, kirckoon s. 13; ker-ran tavataan kk:
Korjaakkosta s. 33.
Kirjoitusvirheeseen perustunee n (pro: k) sanassa tehtänöhön s. 39.
Äännehistoriaa
Klusiilit
tk > kk edempänä sanassa
Äännekehityksestä tk > kk edempänä sanassa tavataan yksi esimerkki: korjaakkosta s. 33.
Spirantit ?, d, ?
Korollisen tavun jäljessä tavua aloittamassa
?
?:stä on vain kaksi esimerkkiä, joissa sen edustajana (likvidan jäljessä) on 0: härillä s. 7, jälille s. 31.
d
d on esimerkeissämme, joissa se kaikissa on vokaalin jäljessä, merkitty säilyneeksi, es. Ladoit s. 16, Weden s. 25, Sido
s. 34. d:n äännearvosta ks. siv. 25.
Spirantit korottoman tavun vokaalin jäljessä
?
Verbin preesensin singulaarin 3:nnen persoonan muodoista tavataan kaksi esimerkkiä uu-puneewi s. 36, uupunowi s.
38, joissa pääte -vi ( < ?i) esiintyy analogisesti sivukorollisen tavun jäljessä. Edellisessä esimerkissä voisi ee ehkä olla
lyhyen e:n merkkinä; toinen mahdollisuus on, että tässä olisi kaksi -?i-päätettä peräkkäin. (tarkastajan marginaaliin
tekemä pystyviiva osoittaa hänen epäilleen kyseistä olettamusta.)
Spirantit tavun lopussa
ds > ht
Alkuperäisen vaihtelun ts ~ ds jatkajana tavataan tässä toisinnossa ht: Ruoka Ruohtin ss. 22, 23. – ht esiintyy
länsimurteissa laajoilla alueilla keski- ja pohjois-Pohjanmaalla (Savosta siir-tyneenä).
Spirantit s ja h
s
Inessiivin pääte on tässä samoin kuin I:ssä toisinnossa aina geminaatta-s:llinen, esim. suomessa s. 4, kaupungissa ss.
3, 5.
h
Vokaalienvälinen, korottoman tavun jälkeinen h on säännöllisesti säilyneenä, esim. siahan ss. 15, 17, 25, 27, orihin s. 36,
keihähänsä s. 30, tapettanehen s. 32, tehtäköhön s. 13.
h:n metateesia ei ole suoritettu: orihin s. 35.
Alkuaan h-loppuisten sanain sekaantumisesta k-loppuisiin tavataan sama esimerkki kuin II:ssakin toisinnossa: orit s. 36.
Vokaalit
Edempänä sanassa
Ainoa muoto, joka ansaitsee mainitsemista, on uupunowi s. 38, jossa e seuraavan labiaalin vaikutuksesta on muuttunut
o:ksi. – e:n labialisoitumista verbin preesensin singulaarin 3:nnen persoonan päätteessä tavataan länsimurteissa ainakin
Etelä-Pohjanmaalla (Laurosela, main. teos, Vokaalit s. 26 seur.)
Vokaalit sanan lopussa
Loppuvokaalin heittymisestä tavataan yksi esimerkki: Joss´ s. 12.
i-loppuiset diftongit
Tavataan esimerkkiä (esimerkkejä) sekä i:n säilymisestä että kadosta:
1. -oi-loppuiset substantiivit
i kadonneena: lallolassa s. 18, lallo s. 28.
2. Verbien imperfektimuodot
i on useimmissa esimerkeissä säilyneenä: kaswoi s. 3, ladoit s. 7, kannoit s. 20, sanoi s. 30, kadonnut kaksi kertaa:
kaswo ss. 5, 6.
3. Nominien esimerkissä on i kadonneena: Paikolle s. 11.

NELJÄS JA VIIDES TOISINTO
Neljäs ja viides toisinto ovat sekä sisällyksensä että kielimuotonsa puolesta siksi lähellä toisi-aan, että olen mielestäni
sopivimmin käsitellyt niitä samassa yhteydessä.
Ortografia
Vokaalit
Lyhyet vokaalit
a
a:n merkkinä esiintyy IV:ssä toisinnossa kerran poikkeuksellisesti aa: ottaa s. 14 (V:n toisinnon vastaavassa säkeessä 4:
ota).
u
u:ta on IV:ssä toisinnossa edempänä sanassa kaksi kertaa merkitty o:lla: kuhon ss. 16, 20.
ä
Väärinkirjoitukseen perustunee a ä:n merkkinä seur. sanoissa: härjat IV, 14, Al’ V, 7, Mina V, 14. Samoin kirjoitusvirhe
on: seisattwat pro: seisattawat V, 8.
ö
ö:tä on edempänä sanassa merkitty o:lla IV:n toisinnon muodossa tehtäkon s. 21.
i
i:n merkkinä on V:ssä toisinnossa kerran poikkeuksellisesti ij : ijkän s. 5 (vrt. IV, 15: ikän).
Pitkät vokaalit
Sanan ensi tavussa on pitkien vokaalien merkintä yleensä sama kuin nykyäänkin. IV:ssä toi-sinnossa on pitkää vokaalia
merkitty yhdellä vokaalimerkillä sanoissa tranisax s. 23, uni s. 24. Vielä huomattakoon ij pitkän i:n merkkinä: ?ijhen V, 9.
Edempänä sanassa ovat pitkät vokaalit aina merkityt yhdellä vokaalimerkillä, esim. jälle IV, 4, Kaunin IV, 7, tehtäkön IV,
17 ja V, 11, wapana V, 7.
Diftongit
Diftongin jälkikomponenttia i:tä on kieltosanassa ei merkitty poikkeuksellisesti kerran j:llä: ej IV, 4, kerran ij:llä: eij V, 5.
Konsonantit
Lyhyet konsonantit
k
k:n merkkinä on IV:ssä toisinnossa säännöllisesti k, esim. Kyll s. 3, Kalkin s. 7, taka s. 10. Poikkeuksellisesti on k:ta
merkitty c:llä (takavokaalin edellä) sanassa piskun s. 9, ja ch:lla vie-raskielisessä nimessä Henrich s. 1. – V:ssä
toisinnossa on k:n merkkinä etuvokaalin edellä k, takavokaalin edellä c, esim. ijkän s. 5, Kirco coconans coottacon s. 13.
t
t:tä on n:n ja l:n jäljessä aina merkitty d:llä, esim. monda IV, 14, lumelda IV, 12 ja V, 2, pan-dakohon V, 14. Vielä
tavataan vokaalien välisen t:n merkkinä yhdessä sanassa tt: ottaa IV, 14.
p
p:n merkkinä esiintyy kerran b ruotsalaisessa nimessä Benti IV, 31.
d
d:n merkkinä on d: ladost s. 28.
?
?:tä on merkitty tz:lla: ruotzi IV, 23, V:stä toisinnosta ei ole esimerkkiä (esimerkkejä).
s
Sanan alussa ja sisässä merkitään s:ää säännöllisesti pitkällä ?:llä, esim. en?i?t IV, 14 ja V, 8, ?ilki ?äckin IV, 13, ?ilki
?äckihin V, 3, ?ei?attawat IV, 16, 18 ja V, 8. Muutamia kertoja tavataan myös lyhyt s: seisattawat IV, 20, Suomen IV, 2,
Sijhen V, 9. – Sanan lopussa on s:n merkkinä aina lyhyt s, esim. ickes IV, 15, ikes V, 5, pai?kais IV, 27, coconans V, 13.
Ainoa poikkeus on Laakari? IV, 30.
l
Vokaalienvälistä l:ää on IV:ssä toisinnossa kahdessa sanassa merkitty ll:llä: oll(e) s. 15, olli s. 23.
j
j:n merkkinä on likvidan jäljessä kaksi kertaa i: velien IV, 1, häriät V, 4 (IV, 14: härjät).
v
v:tä merkitään säännöllisesti kaksinkertaisella w:llä, esim. ?ei?attawat IV, 16, 18; V, 8. Ainoa poikkeus on: velien IV, 1.
Geminaattakonsonantit
kk
kk:n merkkinä on kummassakin toisinnossa säännöllisesti ck, esim. ickes IV, 5, kircko IV, 21, ?ilki ?äckin V, 3,
rakettackon V, 9. Poikkeuksellisesti on kk:ta merkitty k:lla sanassa silkki: ?ilki ?äckin IV, 13, ?ilki ?äckihin V, 3, nähtävästi
ruotsalaisen originaalin (silki) kirjoitustapaan nojautuen, edelleen c:llä (takavokaalin edellä) sanassa Kirco V, 13.
tt
tt:n merkkinä on l:n ja n:n jäljessä t: pilti IV, 9, piltin V, 1, olta IV, 26, Benti IV, 31.
nn
nn:ää merkitään 1) nn:llä: tapettannen IV, 11, Colmannen V, 12, 2) ñ:llä IV:ssä toisinnossa: meñy s. 3, eñen s. 45,
kolmañen s. 20, 3) n:llä IV:n toisinnon muodoissa tynyrist s. 26, palainut s. 5, häwene s. 8.
Äännehistoriaa
Klusiilit
Lyhyet sanansisäiset klusiilit
Sanansisäisten yksinäisklusiilien gemineerautumisesta tavataan tekstissämme muutama esi-merkki: ickes IV, 15, leippä
IV, 24, rakettackon V, 9. Tavallisempi on kuitenkin yksinäisklu-siili, esim. taka IV, 10, tehtäkön IV, 17 ja V, 11, ikes V, 5.
Nykykielessä tavataan tällaista al-kusuomalaisiin kvantiteettisuhteihin perustuvaa konsonanttien kahdistumista hyvin
monissa murteissa: useimmissa koskee kahdistuminen kaikkia lyhyitä konsonanttia (konsonantteja); lounaismurteissa
rajoittuu gemineeraus klusiileihin (ja s:ään) kuten tekstissämmekin.
t sanan lopussa
Aktiivin II:n partisipin singulaarin nominatiivimuodoissa on loppu-t IV:ssä toisinnossa (V:stä toisinnosta ei ole tähän
kuuluvia esimerkkiä (esimerkkejä)) kadonneena: meñy s. 3, tullu s. 4, ollu s. 15; t:n säilymisestä on myös yksi esimerkki:
palainut s. 5. – Nykyiskielessä on loppu-t aktiivin II:n partisipin nominatiivimuodoissa kadonneena koko länsisuomessa;
aikaisemmin on kato tapahtunut lounaissuomessa (jo Agricolalla esiintyy useita t:ttömiä muotoja) ja yllä-lueteltuja
katotapauksia voimmekin pitää lounaismurteisiin viittaavina. Sen sijaan edustavat Surmarunon ensimäinen ja toinen
toisinto varmaankin länsimurteiden vanhempaa äännekantaa, niissä kun loppu-t aktiivin II:n partisipin
nominatiivimuodoissa aina on säilyneenä.
Lounaissuomalainen on myös muoto häjy IV, 8, jossa t on kadonneena pluraalin nominatiivi-muodossa. Tämä
katotapaus on kuitenkin aivan yksinäinen, säännöllisiä ovat sellaiset muodot kuin esim. härjät IV, 14, häriat V, 4.
Spirantit
?, d, ?
Korollisen tavun jäljessä tavua alottamassa
?
?:stä on vain kaksi esimerkkiä, joissa sen edustajana (likvidan jäljessä ä:n seuratessa) on j: härjat IV, 14, häriät V, 4.
d
Ainoassa tähän kuuluvassa esimerkissä on d säilyneenä: ladost s. 28.
Spirantit tavun lopussa
ds > ??
Tästäkin vain yksi esimerkki: ruotzi IV, 23, missä tz tarkottaa ?-ääntämistä.
Spirantit s ja h
s
Inessiivin pääte on kummassakin toisinnossa aina yksinäis-s:llinen s(a), esim. ickes IV, 15, ikes V, 5, täsä IV, 23, cusa V,
10, 12.
h
Vokaalienvälinen korottoman tavun jälkeinen h on säännöllisesti kadonneena, esim. kaunin IV, 7, keihäs IV, 31, ikes V,
5; ?ilki ?äckin IV, 13; tehtäkön IV, 19 ja V, 11, pandakon IV, 22, coottacon V, 13. Yhden ainoan kerran on h säilyneenä:
?ilki ?äckihin V, 3. Omituinen on h:n esiintyminen sanassa piscuhuni V, 1, missä se ei voi olla alkuperäinen. Samallaista
h:n käyttöä tapasimme II:ssa toisinnossa, ks. siv. 63.
h:n metateesista tavataan yksi esimerkki V:ssä toisinnossa: erhetyxist s. 7.
ht > tt edempänä sanassa. Tästä vain lounaissuomessa tapahtuneesta äännekehityksestä tava-taan kummassakin
toisinnossa esimerkkiä (esimerkkejä): ?ei?attawat IV, 16, 18, seisattawat IV, 20, ?ei?att(a)wat V, 8.
Nasaalit ja likvidat
ns > s
Äänteenmuutoksesta ns > s 3:nnen persoonan possessiivisuffiksissa tavataan IV:ssä toisinnos-sa kolme esimerkkiä:
Laakaris s. 30, keihäs s. 31, otas s. 32. Äännekehitys ns > s on sekin suoritettu vain lounaismurteissa.
nn, ll, mm, rr
Useissa suomen murteissa ovat kahdennetut ll, nn, mm, rr pääkorollisen pitkän ja korottoman tavun jäljessä lyhenneet;
esimerkkejä tästä olemme tavanneet jo I:ssä ja II:ssa toisinnossa. Neljännessä ja viidennessä toisinnossa ovat nn ja ll
(mm:stä ja rr:stä ei ole esimerkkiä (esi-merkkejä)) yleensä merkityt säilyneiksi; lyhentymisestä (nn:n) on vain kaksi
esimerkkiä: pa-lainut IV, 5, häwene IV, 8.
n sanan lopussa
Sanan loppu-n:n kadosta on IV:ssä toisinnossa muutamia esimerkkiä (muutama esimerkki): jälle s. 4, liha (genetiivi) s. 6,
Minu s. 9, ruotzi (genet.) s. 23, uni (genet.) s. 24. – n:n katoon viittaa myös muoto kutei s. 15, joka alkuaan on yhdistynyt sanoista ku(i)n + ei. (tarkastajan kaksi pystyviivaa ja pukki marginaalissa osoittanevat hänen olleen toista mieltä.) –
Loun.murt. äännehistoriassaan mainitsee Ojansuu Rauman murteesta muodot kone ja kote.
Puolivokaalit
i likvidan jäljessä
i näyttäisi likvidan jäljessä vokaalintuneen sanoissa velien IV, 1, häriät V, 4. Samallaisia esi-merkkiä (esimerkkejä)
tapasimme I:ssä toisinnossa, ks. siv. 31.
Geminaatta-ii
Geminaatta-ii:n lyhenemisestä on IV:ssä toisinnossa yksi esimerkki sanassa häjy s. 8. Saman muodon olemme
tavanneet jo II:ssa toisinnossa, ks. siv. 67 seur.
Vokaalit
Ensi tavussa
Mainitsemisen arvoinen on vain lyhyen vokaalin esiintyminen sanassa ?ihen IV, 17, 19, 21. V:ssä toisinnossa tavataan
sana pitkävokaalisena: Sijhen s. 9.
Edempänä sanassa
Ortografisessa osassa on jo mainittu, että pitkät vokaalit ensi tavua edempänä aina ovat merki-tyt vokaalimerkillä. Kun
lounaismurteissa, joiden äännekannalla näiden toisintojen kielimuoto yleensä on, pitkät vokaalit edempänä sanassa aina
ovat lyhenneet, on hyvin todennäköistä, että yhden vokaalimerkin käyttö tässä perustuu myös lyhyen vokaalin
ääntämiseen.
Vokaalit sanan lopussa
Loppuheitto
Neljännen ja viidennen toisinnon lounaissuomalaisuuteen viittaa ehkä selvimmin loppuheit-toisten muotojen runsas
esiintyminen. Luettelen seuraavassa tähän kuuluvat esimerkit eri ryhmissään.
1. Nominien sijamuodot.
a. nominatiivi: trani sax IV, 23, Jotc’ V, 15, Cappel V, 11 (sen sijaan Kappeli IV, 19).
b. essiivi: ikän IV, 15, ijkän V, 5.
c. partitiivi: heit’ V, 7.
d. elatiivi: tynyrist IV, 26, ladost IV, 28, erhetyxist V, 7.
e. inessiivi: ickes IV, 15, ikes V, 5.
f. ablatiivi: pääld IV, 24.
g. allatiivi: sisäll IV, 22, tapill IV, 27.
2. Possessiivisuffiksit.
a. Singul. 1:nen pers.: velien IV, 1, piscun IV, 9, luun IV, 12 (V, 2: luuni), piltin V, 1.
b. Sing. 3:s persoona: Laakaris IV, 30, keihäs IV, 31, otas IV, 32.
c. Plur. 1:nen persoona: Jumalam IV, 6.
3. Verbien persoonapäätteet.
a. kontraktiverbien imperf.(-)muodot: paiskais IV, 6.
b. imperatiivin sg. 2:nen persoona: Ot’ V, 2, An’ V, 6, Äl V, 7.
c. verbien kielteiset muodot: oll IV, 15.
4. Adverbit ja erinäiset liitteet: ensist IV, 16, V, 12, Eiköst IV, 8, Cuhung’ V, 8.
5. Yksityiset sanat: Kyll IV, 3, Sin IV, 3, Mutt IV, 4, sitt V, 4.
i-loppuiset diftongit
i-loppuisen diftongin jälkikomponentti esiintyy sekä säilyneenä että kadonneena. Tähän kuu-luvat esimerkit ovat
seuraavat:
1. -inen-loppuiset substantiivit ja adjektiivit. Ainoa esimerkki on wähäset IV, 14 ~ wähäiset V, 4.
2. -oi-loppuiset substantiivit ja adjektiivit i kadonneena: i?on IV, 32.
3. -aia-, ait-vartaloiset verbit i säilyneenä: palainut IV, 5, paiskais IV, 27.
4. -oitta-loppuiset verbit i kadonneena: o?otan IV, 6.

LIITE 1
Mitä voimme Surmarunon meille säilyneiden toisintojen johdolla sanoa sen alkumuodosta?
Surmarunon alkumuodosta ei runon verrattain myöhäisten, eri aikoina ja eri paikoilla tehtyjen kirjaanpanojen johdolla
voine ehdottomalla varmuudella vallankaan paljo sanoa; aikojen ku-luessa oli runo ehtinyt olla suurien vaihtelujen ja
muutosten alaisena, ennen kuin se vuoden 1700:n vaiheilla tuli muistiinpannuksi: eri paikkakunnilla oli se kehittynyt eri
suuntiin, saanut uusia lisäpiirteitä, tällöin todistettavasti myös muista runoista lainaamalla, samalla kuin sen omia säkeitä
oli unohtunut ja karissut pois, niin että täten muodostuneet toisinnot varmaankin ovat yhtä kaukana runon alkumuodosta
kuin toisistaankin. Mutta jos emme voikaan Surmaru-non ensimäisestä alkumuodosta juuri paljon tietää, niin voimme sen
sijaan melko suurella to-dennäköisyydellä tehdä päätelmiä siitä, mitenkä paljon runossa on omaa, sen yhteydessä syn-
tynyttä, mitenkä paljo muista kansanrunoista lainattua ja samalla siis myös saada jos kohtakin hämärän käsityksen runon
varhaisemmasta muodosta. Tältä kannalta onkin Surmarunoa jo jonkun verran tutkittu; ennen muuta ansaitsee huomiota
prof. Kaarlo Krohnin aiemmin mai-nittu tutkielma Surmarunosta Kantelettaren tutkimusten ensimäisessä osassa, missä
hän on esittänyt joukon Surmarunon säkeitä, joilla on vastineensa muissa kansanrunoissamme, osot-taen samalla että
Surmaruno useissa tapauksissa on ollut lainanottajana.
Voimme vielä toisellakin tavalla tehdä johtopäätöksiä Surmarunon säkeiden varhemmuudesta tai myöhemmyydestä,
nim. vertailemalla runon eri toisintoja toisiinsa: samojen säkeiden esiintyminen yhtäläisesti useammissa toisinnoissa
edellyttää luonnollisesti sitä, että säkeet ovat runossa jos ei aivan alkuperäiset niin ainakin sangen varhaiset.
Seuraavassa olenkin etupäässä juuri toisinnoissamme tavattavien yhteisten säkeiden johdolla, samalla kuitenkin myös
ottaen huomioon ne tulokset, joihin tutkimus on tullut tehdessään vertailuja Surmarunon ja muiden kansanrunojemme
välillä, koittanut (koettanut) etsiä runosta sen varhempia, alkuperäisempiä piirteitä.
Surmarunon alkusäkeet, jotka lyhyesti tutustuttavat meidät runon kahteen päähenkilöön, ku-ningas Eerikkiin ja ”Hämeen
Heinirikkiin”, ovat kolmessa ensimäisessä toisinnossa (I, 1-5, II, 1-12, III, 1-8) hyvin samansuuntaiset, mistä voimme
päättää, että ne on runossa jo hyvin var-hain, jos ei ehkä alkuperin (alun perin) tavattu. Kuitenkaan eivät nämä säkeet
ole Surmavir-ressä aivan itsenäisesti muodostuneet, vaan on runo lainannut säkeitä eräästä toisesta kansan-runosta,
nim. Untamon ja Kalervon runosta. Ensiksikin ovat Surmarunon I:n toisinnon säkeet 1-3:
”Kasvoi ennen kaksi lasta / Toinen kasvoi kaalimaassa / Toinen Ruotsissa yleni”
muodostuneet – kuten prof. Setälä on osottanut suoraan Untamon ja Kalervon runon al-kusäkeistä:
”Syntyi kaksi poikalasta / Toinen kasvoi Kaarastossa/Karjalassa / Toinen Unnossa / Suo-messa yleni
ja samat Untamon ja Kalervon runon säkeet tapaamme melkeinpä muuttumattomina Surma-runon III:ssa toisinnossa ss.
2-4:
”Toinen kasvoi kaupungissa / Toinen Suomessa sikisi.”
Edelleen on saman toisinnon seuraavilla säkeillä 5-8:
”Joka kasvoi kaupungissa Joka Suomessa sikisi
kasvoi kananmunilla Suomen suurilla härillä”
osotettu olevan näennäinen vastineensa Kullervorunoissa:
”Unto Suomessa yleni Kauko kasvoi Kaarastossa
Söi Suomen sianlihoja Kaaraston kananmunilla”
ja toinenkin toisinto, jonka alkusäkeet kuitenkin ovat sangen itsenäisesti muodostuneet, näyt-täisi käyttäneen Untamon ja
Kalervon runoa mallinaan. Siinäkin kerrotaan aivan samoinkuin Untamon ja Kalervon runossa kahden lapsen
kasvamisesta eri paikoilla, joskin toisinto, näh-tävästi myöhemmän kehityksen tuloksena, on joutunut hyvin kauas
esikuvastaan. Todennä-köistä on, että Surmarunon ja Untamon ja Kalervon runon alkusäkeet ovat olleet jo ennen kuin
runot ollenkaan joutuivat kosketuksiin, hyvin samansuuntaiset, jolloinka niiden välinen vuorovaikutus, tapahtuipa se
kumpaan suuntaan tahansa, on helposti ymmärrettävissä. Toinen mahdollisuus on, että Surmavirren runoilija on tuntenut
Untamon ja Kalervon runon ja sen mukaan muodostanut runonsa alkusäkeet.
Ylläkäsitellyn, lyhyen johdatuksen jälkeen siirrytään runossa suoraan asiaan, Henrikin lähtöön ”maita ristimähän”. Aluksi
pitävät kolme ensimäistä toisintoa tässäkin hyvin tarkoin yhtä. I:ssä ja II:ssa toisinnossa kehoittaa Henrik ”veljeään”
Eerikkiä:
I, ss. 8-10 II, 15-17
”Lähkäm maita ristimähän ”Läkkämme Hämehen maallen Maillen ristimättömillen Maillen ristimättömillen Paikoillen
papittomillen” Paikoillen papittomillen.”
Kolmannessa toisinnossa tavataan sama kehoitus, vaikkakaan ei tarkemmin mainita, kumpi sen tekee:
”Sanoi toinen toisellensa Läkkämästä lähi maille Paikoille papittomille” ss. 9-12.
Prof. Krohn on huomauttanut, että säepari ”Paikoille papittomille / Maille ristimättömille” esiintyy, paitsi näissä
Surmarunon toisinnoissa, myös Vienan läänin Sampo-jaksossa ja useissa loitsuissa ja olettaa, että säkeet olisivat
Surmarunossakin – kuten varmasti Sampo-jaksossa – loitsurunoista lainatut. Mielestäni ovat nämä säkeet Surmarunossa
kuitenkin siksi luonnolliset, ettei lainaa tarvitse olettaa.
Toisen toisinnon tämän jälkeen seuraava säepari s. 18-19:
”Kivikirkkoja teettämähän / Kappelita rakennuttamahan” tavataan vain tässä toisin-nossa ja lieneekin se myöhemmin
syntynyt. Jos vertaamme sitä saman toisinnon myöhempiin säkeisiin 125-128: ”Siihen kirkko tehtäköhön / Kappeli
rakettakohon” ovat nämä säeparit siksi samallaiset, että niitä tuskin voi erottaa toisistaan. Nähtävästi onkin edellinen
suoraan jälkim-mäisestä muodostettu.
Vielä tavataan III:ssa toisinnossa säepari: ”Joss’ on lapset ristimättä / Vaimot kirkkoon otta-matta” ss. 12-13, joille ei
muissa toisinnoissa ole mitään vastinetta. Säkeet tuntuvat hyvin tässä yhteydessä syntyneiltä.
Eerikin vastaus Henrikin yllä käsiteltyyn kehoitukseen on kehittynyt aivan eri suuntiin toiselta puolen I:ssä, toiselta puolen
II:ssa ja IV:ssä toisinnossa, josta viimeksimainitusta tavataan Ee-rikin vastaus, joskin edellä käynyt Henrikin kehoitus
puuttuu. Yhteistä kaikille kolmelle toi-sinnolle on vain se, että Eerik epäilee aiotulle matkalle lähteä, syy epäröimiseen
sen sijaan on eri toisinnoissa eri tavalla esitetty. Tarkastakaamme ensin Eerikin vastausta II:ssa ja IV:ssä toisinnossa,
joissa se on hyvin samansuuntainen:
II, ss. 22-25 IV, ss. 1-5
”Veikkoseni vaimon poika ”Minun veljeni Henrik
Älä mene maalle Suomen
Paljon on sinne mennehitä Kyll sinn’ on monta mennyt
Ei paljon palannehita Mutt’ ei ole paljo tullut
Enämpi evännehitä” Eikä paljon palainnut”.
Nämä säkeet eivät ensiksikään tähän ollenkaan sovi, joten jo sillä perustuksella (nyk. perus-teella) voisimme olettaa ne
muualta lainatuiksi. Varmaksi tulee tämä olettamuksemme, kun tapaamme samoja säkeitä – kuten prof. Krohn on
huomauttanut – loitsurunoissa, esim. eräässä sotarukouksessa Kajaanin puolella:
”Varjele vaka jumala Äiä on sinne mennehiä sorkista sotahevosten Ei paljo palannehia”,
edelleen Väinämöisen Tuonelassa käynnin yhteydessä Vuokkiniemellä:
Äiä on sinne mennehiä / Ei paljo palannehia”.
Jos nyt vuorostaan katsomme vastaavia säkeitä I:ssä toisinnossa, lausuu Eerik tässä epäilyk-sensä seuraavin sanoin:
”Ent’ on järvet jäätämättä / Sulan on joki kovero” ss. 13-14.
Varmaankin on meillä tässä Eerikin alkuperäinen vastaus. Tosin on ”joki kovero” osoitettu eräässä toisessakin runossa,
nim. muutamassa Untamon ja Kalervon runon Inkerissä kirjaan-pannussa toisinnossa, jossa kerrotaan miten Tuurista
tuleva poika näkee tytön ”Polvelta joen kovveran”, mutta tänne on tämä ”joki kovero” varmaankin Surmarunosta lainattu.
Jos nim. katsomme Henrikin vuorostaan Eerikille antamaa vastausta
”Kyllä me kiärräm Kiulon järven / Ympäri joki koveron”,
saa ”joki kovero” tässä Köyliönjärven kertosanana niin luonnollisen selityksen (joki kovero = Köyliön joki, ks.
Sanaluetteloa), että sen alkuperäisyys Surmarunossa tuskin saattaa olla epäi-lyksenalainen.
Toisessa ja neljännessä toisinnossa on tämän Henrikin vastauksen luonnollisesti täytynyt ke-hittyä eri suuntaan kuin
I:ssä. Toisessa toisinnossa on tästä seuraavat säkeet ss. 26-29:
”Toki lähden en tottele Maan kuningas kaattanehen Ja minä tapettanehen Toinen jäänevi jälellen”.
Koska nämä säkeet ovat vastauksena Eerikin varoitukseen, jonka jo näimme lainatuksi, on niitäkin pidettävä
myöhempisyntyisinä. Se onkin helppo nähdä. Ensimäisen säkeen ”Toki läh-den en tottele” tunnemme Kalevalasta ja
seuraavan säkeen ”Jos minä tapettanehen” tapaamme alkuperäisessä paikassaan Henrikin keskustelussa palvelijansa
kanssa vähä ennen kuolemaansa (I, 82, III, 33, IV, 11), mistä se varmaan on tänne siirtynyt. Jälellä oleva säepari
”Maan kuningas kaattanehen / Toinen jäänevi jälellen”
ei ollenkaan sovi Henrikin suuhun, kaikista vähimmin, kun ”maan kuningas” ei koko matkalle lähtenyt.
Mitä taas tulee neljännen toisinnon vastaaviin säkeisiin 6-8:
”Osotan lihan Jumalam’ / Näytän kalkin kauniin / Eiköst’ he hävenne häijyt”,
niin tuntuvat ne hyvin Surmarunon yhteydessä syntyneiltä, vaikkakaan eivät – olettaen että yl-läesitetty pitää paikkansa –
voi olla tässä alkuperäiset, koska ne tuntuvat edellyttävän edellä-käyvää Eerikin varoitusta, jonka jo otaksuimme
myöhäsyntyiseksi.
Tähän katkeaa kaikissa toisinnoissa Henrikin ja Eerikin välinen keskustelu; lopputuloksena on, että Henrik lähtee
matkalle seuralaisenaan palvelijansa. Eerikistä ei tämän jälkeen enää mitään puhuta, eikä hän luonnollisesti matkalle
lähtenytkään. Ensimmäinen toisinto tosin näennäisesti puhuu tätä vastaan. Siinä nim. kerrotaan, miten kahden päivän
yhtämittaisen ajon perästä
”Sanoi Erick kuningas / Henrikillen veljellensän / Jo tässä tulepi nälkä” j.n.e. ss. 27-29,
joten Eerik tästä päättäen olisi Henrikin seuralaisena matkalla. Ei ole kuitenkaan mikään vai-keus huomata, että Eerik on
tässä alkuperäisemmän palvelijan tilalla: säkeet 27-28 ovat nim. aivan samat kuin ylempänä ss. 11-12, jotka ovat tähän
siirtyneet. Myöhemmin mainitaankin Henrikin seuralaisena ”palvelija uskollinen” (ss. 71-72), kuten II:ssa toisinnossa alun
pitäen.
Henrik(-)piispa alkaa nyt valmistautua matkalle ja kehoittaa palvelijaansa valjastamaan hevo-sen. Tämä kehoitus
tavataan vain I:ssä ja II:ssa toisinnossa (I, ss. 18-23, II, ss. 30-47), jälki-mäisessä siis koko lailla laajemmin esitettynä.
Muutamat yhteiset säkeet osottavat, että, ettei tämä kohta runossa ainakaan kokonaan ole myöhäinen, joskin
todennäköisesti säkeitä siihen on lainattu vieraistakin runoista. Yhteisiä säkeitä on vain kolme:
I II, ss. 35-37
s. 20 ”Pane korjut kohdallensan” ”Pane korja kohdallensa s. 23 ”Perällensä pienet kirjat” Perällensä pieni kirja s. 11 ”
Anturoillensan avarat” Anturoillensa aseta”.
Muutamille säkeille olen löytänyt vastineen Kalevalassa, niinpä vastaa I:n toisinnon säettä 17: ”Pane varsat valjaihisin”
Kalevalassa (XII, s. 300): ”Pisti varsat valjahisin”
ja saman toisinnon seuraava säe ”Suvikunnat suitsi suuhun” tavataan Kalevalassa muodossa ”Suvikunnan suitset
suuhun” (XXXIX, s. 144), edelleen esiintyy II:n toisinnon säe 46: ”Harjallen hyvän hevoisen” sellaisenaan Kalevalassa,
XIV, s. 321-
Nyt seuraa runossa kuvaus Henrikin ajelusta, josta I:ssä toisinnossa kerrotaan” ss. 24-26:
”He kohta ajamahan läksit / Ajoit niin päivää keväistä / Kaksi yhtä järjestänsän”
Omituiselta tuntuu, että tässä puhutaan ”päivästä keväisestä”, vaikka Henrikin surman ajatel-tiin tapahtuneen talvella
(vrt. ss. 13-14) ja hänen nimenomaan mainitaan ajavan reellä. Vä-hemmän uskottavaa myös on, että matkailijat vasta
kahden päivän yhtämittaisen ajon perästä tuntevat nälkää. Nämä epäjohdonmukaisuudet selittynevät paraiten siten, että
otaksumme sä-keet muualta lainatuiksi. Tämän puolesta puhuu sekin, että niillä ei ole mitään vastinetta II:ssa
toisinnossa. Epätietoista on, onko II:n toisinnonkaan laaja kuvaus Henrikin ajelusta, käsittäen säkeet 48-59,
Surmarunossa alkuperäinen. Prof. Krohn on verrannut tätä piispa Henrikin ajelua sulhasen ajon esitykseen Venäjän
Karjalan häärunoissa, myöntäen kuitenkin, että yhtäläisyys on siksi vähäinen, ettei todellista yhteyttä voi olettaa.
Toisessa toisinnossa seuraa nyt palvelijan suuhun sovitettu säe: ”Jo minun tulepi nälkä” s. 64, mikä tavataan I:ssä
toisinnossa muodossa ”Jo tässä tulepi nälkä” s. 29, vaikkakin sen siellä lausuu Eerik-kuningas, ollen hän tässä, kuten
ennen on huomautettu, alkuperäisemmän palve-lijan tilalla. Henrikin vastaus on kummassakin toisinnossa hyvin
samallainen. II:ssa toisinnossa on tässä säkeet 64-65:
”Jo pian taloi tulepi / Lallola takaa lähden”,
joita ensimmäisessä toisinnossa vastaavat säkeet 32-33:
”On Lalli lahden takana / Hyvä neuvo niemen pääs'”.
Toisinnon seuraaville säkeille
”Siinä me syömme, siinä me juomma / Siinä purtua pidämme”,
jotka kaikkiaan esiintyvät neljään kertaan, nim. jo aikaisemmin ss. 47-48 ja 55-56, ei II:ssa toisinnossa ole mitään
vastinetta.
Runon juonelle niin tärkeä vierailu Lallolassa on ainakin osittain säilynyt neljässä (I-IV) toi-sinnossa. Suurin piirtein
katsoen pitävät toisinnot sangen tarkoin yhtä, samalla uskollisesti seuraten legendan kertomusta. Monissa
yksityiskohdissa eroavat toisinnot sen sijaan huomat-tavasti toisistaan. Ensiksikin löytyy II:ssa toisinnossa vain Henrikin
kehoitus palvelijalleen ot-tamaan ruokavaroja, mutta itse ryöstön kuvaus puuttuu, I:ssä ja III:ssa toisinnossa sen sijaan
tavataan kuvaus ryöstöstä, mutta Henrikin kehoitus puuttuu. Kun sekä Henrikin ryöstön ke-hoituksesta että itse ryöstöstä
esiintyvät aivan samat säkeet (edellisessä vain verbi imperatii-vissa, jälkimmäisessä imperfektissä), ei näiden tarvitse
molempain olla runossa alkuperin (alun perin) löytynyt, vaan toinen on voinut kehittyä toisista. Voisi hyvin ajatella, että
runossa on alkuaan löytynyt vain piispa Henrikin kehoitus ruokavarojen ryöstöön, tämä riitti jo osot-tamaan sen mikä
tässä oli tärkeintä, nim. että Henrik otti vain mitä hän sillä hetkellä välttä-mättömästi tarvitsi ja ennen kaikkea, että hän jätti maksun ottamastaan, aivan samoin kuin ai-emmin runossa ei kuvattu hevosen valjastamista, vaan annettiin Henrikin
käskystä palvelijal-leen käydä ilmi, miten hänen korjansa oli kirjaeltu ja hevosensa lihava ja hyvin hoidettu.
Jos edelleen vertaamme runon toisintoja toisiinsa, huomaamme I:ssä toisinnossa säkeet 37-39
”Kerttu kelvotoin emäntä / Suitsi suuta kunnotointa / Keitti kieltä kelvotointa”,
joille ei muissa toisinnoissa tavata mitään vastinetta ja jotka muutenkin ovat omituisella pai-kalla: Henrikhän on juur’ikään
saapunut Lallolaan, joten emännällä ei ole mitään syytä häntä soimata. Mahdollisesti voisi tässä ajatella, että edeltä olisi
unohtunut Henrikin palvelijalleen antama kehoitus ryöstöön, jolloin Kertulla todellakin olisi jotain aihetta ”suun
suitsemiseen”. Luultavampaa kuitenkin on, että nämä säkeet ovat tässä myöhäsyntyiset, verrattakoon niihin edempänä
runossa tavattavia säkeitä 51-53:
”Tuoi Lallin paha emäntä / Suitsi suuta kunnotointa / Keitti kieltä kelvotointa”,
missä emännän panettelu on alkuperäisessä paikassaan ryöstökuvauksen jäljessä. Varmaankin ovat ss. 37-39 täältä
lainatut.
Henrikin lähtiessä Lallolasta huutaa Lallin emäntä hänelle seuraavan uhkauksen (II, ss. 76-79):
”Lahka Lallo kotihin saapi Vielä päänsi päristelevi Vielä se luunsi luistelepi Suonensi sirottelepi”.
Tämä uhkaus tavataan vain toisessa toisinnossa, mutta voi se silti olla runossa alkuperäinen. Samoja säkeitä tavataan
vielä edempänä runossa s. 116-117:
”Kuhunka luuni lentelepi / Suoneni sirottelepi”,
mutta nähtävästi juuri emännän uhkauksesta lainattuina.
Heti Henrikin lähdettyä saapuu Lalli kotiin:
I, s. 30 II ”Tuli Lalli kotiansa” ”Lalloi kuin tuli kotihin”,
minkä jälkeen runossa seuraa Lallin emännän vääristelty kuvaus Henrikin vierailusta. Tässä uusiintuvat taas samat
säkeet kuin edelläkäyvässä ryöstön kuvauksessa, erona on vain se, että Lallin emäntä kertoo Henrikin heittäneen ei
enää ”penningit”, vaan santaa, tuhkia tai lastuja ottamiensa ruokavarojen tilalle.
Yhteistä II:lle ja III:lle toisinnolle on Henrikin nimittäminen ”Ruoka-Ruotsiksi”, ”Syömä-Saksaksi”. Alkuaan sama nimitys
lienee myös IV:n toisinnon ”Ruotsin traanisaksa” (s. 23). Panettelijana on I:ssä ja II:ssa toisinnossa Lallin emäntä, joka
tässä lieneekin alkuperäinen, III:ssa toisinnossa taas ”laiskat lapset, walskit waimot”. IV:ssä toisinnossa ei panettelijaa
ole nimitetty.
Emännän panettelua seuraa II:ssa, III:ssa ja IV:ssä toisinnossa suoraan Lallin lähtö Henrikkiä takaa ajamaan; I:ssä
toisinnossa käy tämän edellä ”paimenen patsahalta” emännälle lausumat sanat s. 64-65:
”Jo vainen valehteletkin / Älä vainen uskokana”.
Mahdollisesti on tämä paimenen esiintyminen kuitenkin jostain muusta runosta lainattu. Sä-keen ”Jo vainen
valehteletkin” tapaamme useampaan kertaan Kalevalassa, esim. XV, ss. 74, 94.
Takaa-ajajana on kolmessa ensimmäisessä toisinnossa Lalli yksinään:
I, s. 65-68 II, s. 94-95 III, s. 29-30
Lalli se pahatapainen
Sekä myös pahasukuinen
Otti Lalli lakkarinsa ”Sivui Lalloi lahtarinsa ”Saipa Lalli laapurinsa
Piru pitkän keihähänsän” Piilun pitkän kirvehensä” Piru pitkän keihähänsä”
Neljännessä toisinnossa s. 30-32 sen sijaan on Lallilla seuralaisinaan veljensä Pentti ja Ouleva:
”Lalli otti laakaris / Pentti pitkän keihän / Ouleva ison otas”.
Varmaankin on Lalli alkuaan ollut yksin takaa-ajajana. Ensimmäisen ja kolmannen toisinnon merkityksettömästä
kertosäkeestä ”Piru pitkän keihähänsä” on helposti voinut kehittyä ”Pentti pitkän keihäs”; melkeinpä suuremman
muutoksen alaisena on sama säe ollut II:ssa toisinnossa, jossa se esiintyy muodossa ”Piilun pitkän kirvehensä”.
Että keihäs on tässä alkuperäinen, näemme saman II:n toisinnon säkeestä 107: ”Pitkä keihäs kainalossa”. Lallin takaa-
ajo on ensimmäisessä toisinnossa kuitattu s. 70 yhdellä kuivalla sä-keellä: ”Ajoi se herraa takaa”, toisessa toisinnossa
tavataan vastaavalla kohdalla laaja kuvaus Lallin hiihdosta, käsittäen säkeet 96-103. Ettei tämä Lallin hiihdon kuvaus
ainakaan kokonaan ole Surmarunon omilla säkeillä muodostunut, sen näemme siitä, että samoja säkeitä tavataan
muissa kansanrunoissamme. Ensiksikin on, kuten prof. Krohn on huomauttanut, Surmarunon säkeillä 96-99:
”Lykkäsi lylyn lumehen Syöksi kalhun kaljamaallen Kuin oli vuoltu vuoleskeltu Kuin on talvisin jänösen”
vastineensa parissa Venäjän Karjalan hirvenhiihtorunossa:
”Lykkäsi lylyn lumelle ”Lykkäsi lylyn lumelle Kuin on voina vuolakkeena Solahutti suopetäjän Komtos (?) kalhunsa sivulle
Kuin on ruskean reposen Kuin on kiitävän havukan” Eli valkean jänösen”.
Edelleen vastaa Surmarunon säkeitä 102-103:
”Tuli suitsi suksen tiestä / Savu sauvakon siasta”
yleisesti metsästysluvuissa:
”Tuli suihki suksen alta / Savu sauvani nenästä”.
Kun meidän ylläesitetyissä tapauksissa ehdottomasti täytyy pitää Surmarunoa lainanottajana, niin näyttää melkeinpä
siltä, kuin Lallin hiihto kokonaisuudessaan olisi myöhempi laina muista runoista.
Ensimmäisessä ja toisessa toisinnossa seuraa nyt Henrikin kehoitus palvelijalleen kätkeyty-mään, mikä muista
toisinnoista puuttuu. Tämä kohta on toisinnoissamme kehittynyt jonkun verran eri suuntiin, joten runon alkumuodosta on
vaikea mitään päätelmiä tehdä. – I:n toisinnon säkeille 71-74, joissa palvelija, kuullessaan ”kumua takana” kysyy
Henrikiltä, ”Ajanko tätä hevoista”, jolloin Henrik kieltää häntä ajamasta, ei II:ssa toisinnossa ole mitään vastinetta.
Huomautan tässä vain, että säettä ”Jo kumu kuuluu”, I, 73, voisi verrata Kalevalassa tavatta-vaan säkeeseen ”Jo kumu
kylästä kuuluu”, XXI, 49.
Toisen toisinnon vastaavalla paikalla olevat säkeet 108-109: ”Tunsi hän tuhon tulevan / Hätäpäivän päällen käyvän” ovat
varmasti lainatut. Samat säkeet tavataan, kuten prof. Krohn on huomauttanut, Vienan läänin Sampo-jaksossa:
”Jouvun puulle pyörivälle Jo tunnen tuhon tulevan Varvalle tutisevalle Hätäpäivän päälle saavan”,
vaikkeikaan Surmarunon tarvitse olla (sitä) juuri täältä lainannut.
Yhteistä ensimäiselle ja toiselle on tässä vain palvelijan kätkeytyminen kiven taakse:
I, 79-80 II, 112-114 ”Kätke suas kivein varjoon ”Katsokkos kiven takaa Kuultele kivien takana” Varjosta hyvän hevoisen
Katsokkos takaa tammen.”
Ensimäisen toisinnon seuraavia säkeitä ”Kuin mua tavoitetahan / Taikka myös tapettanehen” s. 81-82
vastaa III:ssa toisinnossa s. 31-33: ”(Sanoi toinen toisellensa) / Jos sinä jälille jäänet / Ja minä tapettanehen”,
edelleen IV:ssä toisinnossa s. 9.11: ”(Minun piltti piskun’) / Jos takaa ajeta(an) / Ja minä tapettaneen”,
jotka meidän kolmelle toisinnolle yhteisinä täytyy katsoa alkuperäisiksi. – Toisessa toisinnossa on vastaavalla paikalla s.
116-117 säkeet
”(Katsokkos takaa tammen) / Kuinka luuni lentelepi / Suoneni sirottelepi”,
jotka jo tapasimme alkuperäisessä paikassaan Lallin emännän uhkauksessa Henrikille (ks. siv. 116).
Runossa nyt seuraavat Henrikin määräykset hänen luittensa kuljettamisesta ja pyhittämisestä tavataan kaikissa viidessä
(I-V) toisinnossa. III:ssa, IV:ssä ja V:ssä toisinnossa kehottaa Hen-rik palvelijaansa asettamaan hänen luunsa
silkkisäkkiin; tämä lieneekin runon alkuperäinen piirre. Toisessa toisinnossa on tästä säkeet s. 118-120:
”Ne sinä verkahan vetele / Sinilankoihin sitele / Sivu kaikki kaunihisti”,
jotka nähtävästi ovat runossa myöhempisyntyiset, mahdollisesti lainatut. I:ssä toisinnossa on luiden silkkisäkkiin pano
unohtunut ja ne asetetaan ilman muuta ”härjän rekehen” (s. 84).
Henrikin ruumiin kuljetus ja pyhittäminen on, kuten prof. Krohn on huomauttanut, todennä-köisesti säilynyt
alkuperäisimpänä IV:ssä ja V:ssä toisinnossa (IV, 9-22, V, 1-14), joissa uu-siintuvatkin melkein aivan samat säkeet.
Kummassakin pyytää piispa palvelijaansa valjasta-maan kaksi nuorta iestämätöntä härkää vetämään hänen ruumistaan
ja mihinkä härjät pysäh-tyvät, siihen ”rakettakoon” ensi kerralla risti, toisella kappeli, kolmannella kirkko, johonka ”Minä
sisäll’ pantakoon” –
Molemmissa myöhempää kehitystä edustavissa pohjalaisissa toisinnoissa II ja III valjastetaan Henrikin ruumista
vetämään ensin orit, oriin uuvuttua härkä ja mihin härkä pysähtyy, ”Siihen kirkko tehtäköhön”.
Tämän kertosäkeenä on II:ssa samoinkuin I:ssäkin toisinnossa ”Kappeli rakettakohon”, missä mahdollisesti voisi nähdä
jälleen alkuperäisestä ristin, kappelin ja kirkon rakentamisesta. – Toisessa toisinnossa seuraavat tämän jälkeen s. 89-90
vielä säkeet:
”Pappein saarnoja sanoa / Kansan kaiken kuultavaksi”,
joilla ei muissa toisinnoissa ole mitään vastinetta, mutta jotka tuntuvat tässä yhteydessä syn-tyneiltä.
Henrikin määräysten täyttäminen, hänen luittensa kuljetus ja pyhittäminen on nykymuodossa säilynyt vain II:ssa
toisinnossa s. 128-134:
”Josa on härkä tauvonnunna Siihen Herra Henterikki Nousiaisten hietamaahan Ensimäinen haudattihin Hietakankahan
nenähän Kirkko myöskin rakettihin Herra Hentrikin nimehen.”
Kuten aiemmin on huomautettu, edustaa toinen toisinto tässä kuitenkin runon myöhempää kehitysmuotoa. Alkuperäinen
Härkäparin kolme kertaa pysähtyminen, ristin, kappelin ja kirkon rakentaminen sen sijaan ei ole runomuodossa
säilyneenä, mutta neljännen ja viidennen toisinnon suorasanaisista kertomuksista saamme joka tapauksessa tietää
näiden säkeiden al-kuperäisen sisällön: Ensimäisen kerran pysähtyivät härjät Repolan kylän pellolla Nousiaisissa, toisen
kerran Moision mäen läheisyydessä ja kolmannen kerran Nousmäellä, joihin paikkoihin sitte pystytettiin ensimäiseen risti,
toiseen kappeli ja viimeiseen kirkko, mihinkä Henrik hau-dattiin.
Legendan monista Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmetöistä on Surmarunossa ker-rottu vain kaksi, nim. Lallin
hiusten lähtö hänen ottaessaan Henrikiltä ryöstämänsä hiipan päästään sekä Henrikin sormuksen löytö. Edellisestä
näistä tavataan ainakin jokusia säkeitä neljässä toisinnossa, nim. I:ssä, II:ssa, IV:ssä ja VI:ssa. Vain toisessa toisinnossa
on kerrottu hiipan ryöstö s. 158-166:
Lalli pahin pakanoista / – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – / Otti korkian kypärän Pyhän miehen pispan päästä / Pani päähänsä
omahan / Kallohonsa ilkiähän”,
mitkä säkeet epäilemättä ovat Surmavirren yhteydessä syntyneet.
Lallin palatessa kotiin kysyy häneltä I:ssä toisinnossa ”paimen patsahalta” s. 93-94:
”Kusta Lalli lakin saanut / Mies paha hyvän kypärän?”,
mikä säepari tavataan vielä II:ssa, IV:ssä ja VI:ssa toisinnossa. Toisessa toisinnossa tekee tä-män kysymyksen Lallin
vaimo s. 167-170:
”Vaimo kehräs tortillansa Mistä on Lalli lakin saanut Sanoin lausui, suin puheli Mies häijy hyvän kypärän”.
IV:ssä ja VI:ssa toisinnossa on nämä säkeet sen sijaan sovitettu pienen lapsen suuhun. Var-maankin on Lallin vaimo
tässä alkuperäinen. Ensimäisessä toisinnossa esiintyvän ”paimenen patsahalta” tapasimme runossa jo aiemmin
säkeissä 63-65, olettaen sen siellä lainatuksi. Samoin voi pienen lapsen esiintyminen IV:ssä ja VI:ssa toisinnossa hyvin
olla lainaa muista runoista; Kalevalassa esiintyy muutamia kertoja ”lapsi lattialta”, sekaantuen aikuisten keskusteluun
(esim. XIX, s. 356).
Itse ihmeen tapahtuminen, Lallin hiusten tarttuminen hänen Henrikiltä ryöstämäänsä hiippaan on kerrottu vain I:ssä ja
II:ssa toisinnossa ja näissäkin niin erilaisesti, että toisintojen säkeillä voi tuskin alkuaankaan olla ollut mitään yhteyttä
toistensa kanssa. Toisessa toisinnossa tava-taan tästä säkeet s. 171-175:
”Lalli nosti lakkiansa Liukois luista irrallensa Hiukset lakkihin imevyit Kaikki kallosta eraannui”, Kaikki kamara keralla
joita I:ssä toisinnossa vastaa s. 96-98:
”Sitten Lalli murhatöinen / Lakin päästäns tavoitti / Hiukset ne himahtelit”.
Toinen legendan ihmetöistä, joka liittyy Henrik-piispan sormukseen, on kerrottu kahdessa toisin-nossa, nim. I:ssä, jossa
Henrikin sormusta käsittelevät säkeet s. 99-100
”Sormuksen veti sormestans / Sormen suonet luikahtelit”,
joten sormus tässä esiintyy samallaisen jumalallisen koston tuottajana kuin hiippakin, II:ssa toisin-nossa taas kuvataan
säkeissä 135-157 laajasti sormuksen löytymistä ”pienen jään palaisen” päältä ei kuitenkaan mitään ihmetyötä
suorittamaan, vaan ainoastaan
”Ihmisillen nähtäväksi / Tunnusmerkiksi jaloksi”.
Kun näillä toisintojemme säkeillä ilmeisesti ei ole mitään yhteyttä toistensa kanssa, täytyy meidän pitää niitä
myöhäissyntyisinä, kummassakin toisinnossa itsenäisesti muodostuneina lisäyksinä.
Surmarunon myöhempiin aineksiin kuuluvat myös II:n toisinnon loppusäkeet 180-200, minkä näemme sekä runomitan
ontumisesta että säkeiden hurskaasta sisällyksestä.

LIITE 2
Sanaluettelo
Aalto s. II, 146
aisa s. II, 38A, B:ssä turmeltunut muoto aset pro aisat
ajaa s. I, 24, 25, 70, 74, 77; IV, 10
ajella v. II, 49, 146
ajo s. I, 49
alle part. II, 153
antaa v. V, 6
antura s. I, 22; II, 37
aset II, 38B, ks. aisa
asettaa v. II, 37B (A-kirjaanpanon vastaava kohta on turmeltunut), II, 38, 121
avara a. I, 22
edessä part. II, 59
Eerikki I, 5, 7, 11, 27; II, 3A, 10, 14, 20; III, 2, Sveanmaan kuningas Eerikki Jedvardin-poika, (1156-1160), jonka
maahamme tekemän ristiretken jälkinäytös, piispa Henrikin täällä kärsimä marttyyrikuolema on Surmarunon
historiallisena pohjana. Surmavirressä on ku-ningas Eerikillä verrattain syrjäinen asema: Henrik-piispa kehottaa runon
alussa Eerikkiä lähtemään ”maita ristimähän”, tämän kuitenkin vastustaessa matkalle lähtöä. Historiallista tässä Eerikin
esiintymisessä on sen verran, että hänen todellakin kerrotaan ryhtyneen risti-retkeensä piispa Henrikin kehoituksesta
eli konj. II, 103B, 130B
emäntä s. I, 37, 51
en (et, ei j.n.e.) neg. I, 30, 31; II, 24, 26, 113, 135, 136B, 151, 152, 154; IV, 4, 5, 8
enempi komp. II, 25
enkeli s. II, 186
ensimäinen a. II, 131B (A. turmelt.)
ensiste adv. IV, 16; V, 8
entä part. I, 13
eraantua v. II, 175: irtaantua
erehdys s. V, 7
estää v. II, 197; V, 7
eteen part. III, 38
evätä v. II, 159: kieltää, varoittaa jostakin
harja s. II, 47
harmaa s. II, 42: harmaa hevonen
haudata v. II, 132B (A. turmelt.)
he pron. I, 24; IV, 8; V, 7
heinä s. I, 41, 57; II, 69, 90; III, 17; IV, 28
heinähuone s. II, 69, 70
heittää v. I, 42, 44, 58, 60; II, 68, 71, 89, 92; IV, 25, 29; V, 7
hejttä kangahan II, 129B, ks. hietakangas
hejttä maahan II, 128B, ks. hietamaa
helle s. II, 193
helvetti s. II, 193
hemme a. III, 1: hempeä
Henrikki, I, 4, 6, 12, 15, 28, 40, 75; II, 9, 14, 30, 104, 127, 131, 134, 161; III, 1; IV, 1, Upp-salan piispa Henrik, Suomen
ensimäinen kristinopin saarnaaja, jonka täällä kärsimä mart-tyyri-kuolema (marttyyrikuolema) on Surmarunon
kertomuksen pohjana
herra s. I, 70, 72; II, 9, 12, 30, 48, 63, 80, 104, 127, 131, 134, 161, esiintyy kaikissa näissä säkeissä Henrik-piispan
mainesanana
hieta s. I, 58, 60
hietakangas s. II, 130A, B:ssä on tämän samoin kuin seuraavankin sanan edellinen yhdysosa turmeltuneessa muodossa
hejttä
hietamaa s. II, 129A, ks. hietakangas
hiihdellä v. II, 188
hiihtää v. II, 100, 106
hiippa s. I, 95
hiisi s. II, 188: helvetti
himahdella v. I, 98; Lönnrot: springa af oklart ljud (af hård spänning)
hirmuisesti adv. II, 100, 195B
hirtehinen s. I, 95
hius s. (pl. hiukset) I, 98; II, 172 hukka s. II, 154: ”hukkahan tulemahan” = joutumaan kadoksiin
hypittää v. II, 58
hytyri s. VI, 2: hattu
hyvä a. II, 33, 94; II, 47, 115, 170; VI, 2
häijy a. II, 170, 200; IV, 8; VI, 2
Häme I, 4, 6, 15, 40, 75; II, 15: ”Hämehen Heinirikki”. ”Häme”-sana lienee tähän valittu
lähinnä alkusoinnin vuoksi
hän pron. II, 26B, 108; IV, 23
härkä s. I, 84, 85, 86; II, 123, 124, 128; III, 8, 38, 39; IV, 14; V, 4
hätäpäivä s. II, 109
hävetä (häpeän) v. IV, 8
ies (ikeen) s. IV, 15; V, 5
ihana a. II, 142
ihme s. II, 182
ihminen s. I, 54; II, 149
ijankaikkinen a. II, 199
ikänä adv. IV, 15; V, 5
ilkeä a. II, 165
ilo s. II, 184, 187, 199
imeintyä v. II, 172B
imeytyä v. II, 172A
irta s.: irralle II, 174
iso a. II, 139, 156B (A. turmelt.), 182; IV, 32
isolihainen a. II, 144: lihava
isäntä s. II, 139, 156B (A. turmelt.); ”Iso isäntä” = Henrik(-)piispa
itu s. II, 44. Lönnrot: det grodda kornet, malt; ”iduilta isoilihainen” = från (att äta) malt (den grådda säden)
ja konj. I, 84; II, 1A, 2B, 18B, 35, 68B, 110B, 120B, 124B, 142B, 197B, 198B, 200B
jalo a. II, 4, 150, 183
jo adv. I, 29, 54, 64, 73; II, 62, 85, 105B
joka rel.pron. II, 10, 126B, 151, 160; III, 5, 7, 13, 39; V, 7
joki s. I, 14, 17, ks. kovero
jos konj. I, 76; II, 27; III, 32; IV, 10
julma a. II, 159
jumala s. II, 152, 181, 196; IV, 6
juoda v. I, 30, 34, 47, 55; III, 15, 25
juosta v. II, 51, 101
juudas s. II, 159; Renvall: juudas = juutas: fig. homo malignus et versatus; Lönnrot: elak, lis-tig eller girig människa,
förrädare
jälelle part. II, 30; III, 32; jälessä II, 51A, jälissä II, 51B
jälleen adv. IV, 4: takaisin
jänö s. II, 58
jänönen s. II, 99
järjestänsä adv. I, 26, vrt. yhtä
järvi s. I, 13; II, 143
jäädä v. II, 29; III, 32
jäänpalanen s. II, 145
jäätää v. I, 13
Kaalimaa I, 2. Otan tähän prof. Setälän Finn.ugr. Forsch. X:ssä antaman selityksen Kaali-maan alkuperästä ja
merkityksestä Surmarunossa. – Säkeet 2-3:
”Toinen kasvoi Kaalimaassa, Toinen Ruotsis yleni” eivät ole Surmarunossa alkuperäiset, vaan lainatut Untamon ja
Kalervon runosta, jossa vastaavat säkeet kuuluvat: ”Toinen kasvoi Kaarastossa/Karjalassa, Toinen Unnossa yleni”.
Länsisuomalainen laulaja, joka lainasi nämä säkeet, ei tuntenut Unto-sanan merkitystä, vaan sekotti sen tuntemaansa
Untamala-nimeen. Tällöin on helppo käsittää, että hän Untamalan rinnalla mainitun Kaaraston yhdisti vanhaan aikaan
hyvin tunnettuun ja lähellä Untamalaa sijaitsevaan Kalandiin, mistä nimestä suomentamalla saatiin Kaalimaa (Kaland <
*Källand)
kaataa v. II, 28: surmata
kaikki a. I, 99; II, 120, 173, 175 .
kainalo s. II, 107
kaksi num. I, 1, 26; II, 1, 2, 42
kakko s. II, 87; III, 27
kalhu s. II, 98; oikean jalan lyhempi, poron koipinahan alta pohjitettu suksi oli nimeltään kal-hu, vasemman jalan
pitempää pohjittamatonta suksea kutsuttiin lylyksi. Milloin molemmat sukset olivat pohjitetut, kutsuttiin niitä yhteisellä
nimellä kalhuiksi
kaljamaa s. II, 98. Alun perin on runossa varmaankin ollut puhe kaljamasta, jolla tarkoitetaan liukasta, jäätikköistä
paikkaa. Lönnrot: kaljama, slipprigt ställe, halka, isgata
kalkki s. IV, 7, vanhan ruotsin kalker, pikari. Tässä merkitsee sana samoinkuin vielä nyky-äänkin uskonnollisessa
kielessä ehtoolliskalkkia
kallo s. II, 165, 175
kamara s. II, 173, 175B: päänahka
kamari s. III, 27
kananmuna s. III, 6
kansa s. I, 90; II, 2
kanssa postp. II, 186
kantaa v. III, 21. ”Kannoit siellä kelvotointa” = kielivät
kappeli s. I, 88; II, 18, 126; IV, 19; V, 11
karkottaa v. I, 78: hoputtaa (hevosta)
karhu s. II, 55, 57
karutella v. II, 49
kasvaa v. I, 1, 2; II, 5, 6, 114; III, 3, 4, 5
katsoa v. II, 112, 114
kaula s. II, 42
kauniisti adv. II, 120
kaunis a. IV, 7; V, 11
kaupunki s. III, 3, 5
kaura s. II, 70, 91
kehrätä v. II, 167
keihäs s. I, 69; II, 107, III, 30; IV, 31
keittää v. I, 39, 53. Lönnrot: keittää kieltä = prata starkt, ”keitti kieltä kelvotointa”: förde en ond tunga
keksiä v. II, 137
kellari s. I, 45, 61; II, 67, 88
kelvoton a. I, 37, 39, 53; III, 21
keralla postp. II, 140, 148, 157, 173
kerta s. IV, 18, 20; V, 12
Kerttu I, 37, Lallin vaimo
kesäsydän s. II, 141, 144
kewäinen a. I, 25
kevät s. II, 142
kieli s. I, 39, 53; III, 21
kiertää v. I, 16
kiiruhtaa v. II, 81
kilpi s. II, 113: suoja, turva
kilti a. II, 166. Renvall: kiltti l. kilti (sv. gild), probatus, probabilis, bonus it. al. seepius stre-nuus, alacer, inde superbe se
gereus; Lönnrotilla on tämä sana myös ylpeän merkityksessä, mikä tuntuu tähän hyvin sopivan
kirja s. I, 23; II, 36: kirjava, kirjaeltu, kirjoilla varustettu (Setälä)
kirkko s. I, 87; II, 123, 133; III, 14, 40; IV, 21; V, 13
kirkua v. II, 74
kita s. II, 57
kiuas s. II, 74
Kiulonjärvi I, 16, Köyliönjärvi (ruots. Kjulo) samannimisessä pitäjässä Satakunnassa. Van-hoissa perimätiedoissa
mainitaan Köyliönjärvi paikkana, missä piispa Henrik saa surmansa Lallin kädestä. Surmavirressä ei Köyliönjärveä
kylläkään mainita suorastaan Henrikin kuo-linpaikkana, mutta näyttäisi runon kertomuskin viittaavan siihen, että Henrik
olisi tullut murhatuksi Köyliönjärvellä. Ensimäisessä toisinnossa nim. kerrotaan, että Henrik-piispa kierrettyään
Köyliönjärven ja -joen kahden päivän ajon perästä näkee Lallin (=Lallolan) lahden takana; tässä tämä lahti tuskin voi
tarkottaa muuta kuin Köyliönjärveä ja jos Lallola kerran on ollut Köyliössä, on Lallolasta käsin alkanut Henrikin takaa-ajo
voinut päättyä vain Köyliönjärvellä
kivi s. I, 79, 80; II, 112, 113; III, 28
kivikirkko s. II, 17
kohta s. I, 20; II, 35
kohta adv. I, 49
kokonansa adv. V, 13
kolmas a. IV, 20; V, 12
konkari s. I, 78, ruots. gångare
koota v. V, 13
korja s. II, 34: reki
korjata v. III, 34
korjut s. I, 20, diminutiivimuoto sanasta korja, ks. tätä
korkea a. I, 103; II, 162
korkuinen a. II, 33, 61, 111, 136
kosto s. I, 103
kota s. II, 34
kotia adv. I, 50, 91
kotiin adv. II, 76, 82, 166
kovero a. I, 14, 17: käyrä, mutkainen. ”Koverolla joella” tarkoitetaan Surmarunossa todennä-köisesti Köyliönjokea. Ks.
maist. Jaakkolan kirjoitusta ”Köyliön nimestä” Satakunta II, siv. 101
kuhun adv. ks. kuka
kuin adv. konj. I, 84; II, 75B, 82, 97, 99, 141, 142, 178; III, 37; IV, 18
kuitenkin konj. II, 29B
kuka pron. I, 86, 93; II, 116, 122, 124; IV, 15, 16, 20; IV, 8, 10, 12
kukertaa v. II, 56: kuhertaa (teerestä)
kultasormus s. II, 140, 148, 156B (A. turmelt.)
kumu s. I, 73, 76: melu, jymy
kuningas s. I, 5, 11, 27; II, 12, 28
kunnoton a. I, 38, 52
kutei ks. siv. 93
kuulla v. I, 90
kuullella v. I, 80
kuulua v. I, 73, 76
kuuluisa a. II, 11
kyllä adv. I, 16; IV, 3
kynnäppäinen a. II, 46A: jalavainen. Renvall: kynneppää, -ään Taw. ulmus campestris matu-rior, G. alte Ulme; Lönnrot:
kynnäpäs l. kynneppä(ä) tai kynnäppä(ä), alm, jalava
kynäpäinen a. II, 46B: kynillä, sulilla koristettu
kypärä s. I, 94; II, 162, 170
kyrsä s. II, 66
kätkeä v. I, 79
käydä v. I, 54; II, 85; III, 23
laakari s. IV, 30, ks. laapuri
laapuri s. III, 29: keihäs. Tästä sanasta lienevät alkuaan lähteneet myös: laakari IV, 30, lakkari I, 68, lahtari II, 93
lahka part. II, 76: annappa. Setälän mukaan on lahka sama partikkeli, joka tavataan vatjassa ja liivissä muodoissa la ja
las. Tämä taas on lasken-verbin ensi tavu, johon suomessa tavallinen liitännäispartikkeli -ka on yhtynyt
lahtari s. II, 93, ks. laapuri
lahti s. I, 32; II, 65. Toisen toisinnon A-kirjaanpanoissa esiintyy sana (genetiivi)muodossa lähden, jota kuitenkin lienee
pidettävä virheellisenä pro: lahden. B-kirjaanpanossa on sana kokonaan turmeltuneessa muodossa Lähdet
laiska a. III, 19, 20
lakkari s. IV, 30, ks. laapuri
lakki s. I, 93, 97; II, 169, 171, 172; VI, 1
Lalli eli Lallo I, 32, 50, 51, 66, 68, 91, 93, 96; II, 76, 82, 94, 100, 106, 158, 169, 171, 185, 188; III, 29; IV, 30, 33; VI, 1,
piispa Henrikin murhaaja. Muinaistarujen mukaan oli Lalli rikas ja mahtava talonpoika Köyliössä, omistaen nykyisen
Köyliön kartanon. Erään kan-santarinan mukaan taas olisi Lalli ollut kotoisin Nousiaisista, omistaen siellä Saaristen kar-
tanon. Todennäköisintä on, että Lallin kotipaikka on ollut Köyliö; tämän puolesta puhuu sekin seikka, että Lalli tavoittaa
Henrikin Köyliönjärvellä sekä vielä Lallin liittyminen ni-meksi useihin paikkoihin Köyliössä
Lallola II, 65; III, 19, Lallin talo, jonka ylempänä oletimme olleen Köyliössä
lapsi s. I, 1; II, 8; III, 13, 19, 20
lastu s. I, 20; ”Saatat lastut sarjallensan”; ”lastuilla” tarkotettanee(n) tässä reen liisteitä, poh-jasäleitä (?); IV, 25, 29
lato s. III, 17; IV, 28
latoa v. II, 52; III, 17
lauisuin II, 168A, ks. lausua
laulaja s. II, 52: laululintu
laulella v. II, 186
lauma s. II, 52
lausua v. I, 63, 92; II, 21, 31, 105, 168B (A:ssa turmeltunut muoto lauisuin pro: lausui suin)
leipä s. I, 43, 59; IV, 24
lennellä v. II, 116: lennättää (?)
lentää v. II, 53
liha s. III, 22; IV, 6. Viimeksimainitussa säkeessä ”Osotan liha(n) Jumalam'” tarkotettanee(n) ”lihalla” leipää (Kristuksen
ruumista) Herran ehtoollisessa, vrt. kalkki
liikuttaa v. III, 22
liukahdella v. I, 100. Renvall: jäsen luikahtaa, membrum luxatur, Lönnrot: leden vrickas
luikota v. II, 174: irtaantua. Loun.Suomessa käytetään luikota-sanaa puun kuoren irtaantumi-sesta rungosta, es. luikku
lähtee, luikustaa
luistella v. II, 77; Lönnrot: förorsaka ilande verk (reumatism); II, 189: liukua (suksilla)
lumi s. I, 83; II, 96, 137; IV, 12, V, 2
luoja s. II, 151, 180, 197
luokka s. II, 46
luu s. I, 83; II, 77, 116, 174; III, 34; IV, 12; V, 2
lykätä v. II, 96
lyly s. II, 96, 101, 181, ks. kalhu
lähimaa s. III, 10, 11
lähden, lähdet ks. lahti
lähteä v. I, 8, 24, 49; II, 15, 26; III, 10, 11
maa s. I, 8, 9; II, 5, 6, 8, 15, 16, 28; IV, 2 maatajouhi a. II, 45: hevonen, jonka jouhet (häntä) ulottuvat maahan asti
mailma s. I, 104; II, 200
makso s. I, 104
maltainen a. II, 45 (tässä substantiivisesti käytettynä): maltaista tehty (hevosen) ruoka, ape; ks. itu, jonka kertosanana
tämä esiintyy
me pron. I, 16, 34; II, 196
mennä v. II, 24, 166; IV, 2, 3
mies s. I, 94; II, 1, 138, 155, 160, 163, 170; VI, 2
mikä pron. II, 169; III, 33; VI, 1
minä pron. I, 81, 83; II, 26B, 27, 61B (A. turmelt.); III, 33, 34; IV, 1, 9, 11, 12, 22; V, 1, 2, 14
mistä adv. ks. mikä
moni a. IV, 3
multa s. IV, 27
murhatöinen a. I, 96
mursunluinen a. II, 40
mutta konj. II, 135B, 182B; IV, 4
myös adv. I, 67, 82
myöskin adv. II, 132B
naara s. II, 83: portto
nahaton a. II, 177B (A. turmelt.)
nauta s. II, 177B (A. turmelt.)
ne pron. I, 49, 98; II, 118
nenä s. II, 75, 130
neuvo s. I, 33
niemi s. I, 33; II, 128B
niin adv. I, 25; II, 20B, 25B, 58B, 62B, 71B, 78B, 92B, 100B, 127B, 144
nimi s. II, 127
nostaa v. II, 171
Nousiainen II, 129, pitäjä Varsinais-Suomessa. Surmarunon mukaan haudattiin piispa Henrik Nousiaisten kirkkoon, joka
rakennettiin sille paikalle, mihin Henrikin ruumista vetävät här-jät kolmannen kerran pysähtyivät
nuori a. II, 84
nyt adv. II, 184
nähdä v. II, 149
näin adv. I, 101
nälkä s. I, 29; II, 62
näyttää v. IV, 7
ohja s. II, 39
ohra s. II, 43
ojentaa v. II, 39
olla v. I, 13, 14, 32, 47, 55: II, 1, 9, 10, 22, 55, 63B, 85, 97, 99, 113, 128, 142, 169, 184; III, 1, 13, 19; IV, 3, 4, 15, 23; V, 5
olut s. I, 45, 61; II, 67, 88; III, 15, 25; IV, 26
oma a. II, 164
ori s. II, 121, 122; III, 36, 37
oronen s. II, 43
osottaa v. IV, 6
ota s. IV, 32: teräväkärkinen ase, keihäs
otsa s. II, 54
ottaa v. I, 41, 43, 45, 57, 59, 61, 68; II, 34, 43, 66, 67, 87, 88, 162; III, 14, 27; IV, 12, 14, 24, 26, 28, 30; IV, 2, 4
Oulewa (ruots. Olof) IV, 32. Neljännessä toisinnossa kerrotaan Lallin ajavan takaa Henrikkiä seuralaisinaan veljensä
Ouleva ja Pentti. Kuten aiemmin (siv. 119) olen huomauttanut, lie-nee Oulevan ja Pentin esiintyminen Surmarunossa
myöhempää kehitystä
paha a. I, 51, 94; II, 72, 158, 177, 179, 185; III, 22
pahoin adv. II, 192
pahasukuinen a. I, 67
pahatapainen a. I, 66
pahantapainen a. I, 101
paikka s. I, 10; II, 16; III, 12
paimen s. I, 63, 92
paiskata v. IV, 27
pakana s. II, 158
palata v. I, 91; II, 24; IV, 5
paljas a. II, 177, 179
paljon adv. II, 22, 24; IV, 5
palvelija s. I, 72
panna v. I, 18, 20, 84; II, 34, 40, 46, 123, 164; III, 16, 18, 36, 38; IV, 13, 22; V, 3, 14
panna s. II, 178B (A. turmelt.): otsa (ruots. panna)
pannahinen a. II, 72: kirottu, inhoittava
papiton a. I, 10; II, 17; III, 12
pappi s. I, 89
parka a. II, 195
parkua v. II, 75
patsas s. I, 63, 92; II, 75: kiukaan kulmaan pystytetty pylväs
penninki s. I, 42, 44; II, 68, 71; III, 16, 18
Pentti (ruots. Bengt) IV, 31, ks. Ouleva
perä s. I, 23; II, 35
peukalo s. II, 138, 155
peura s. II, 50
pian adv. II, 6, 64
pieni a. I, 23; II, 36, 145
pienoinen a. II, 32, 110B (A. turmelt.)
piilukirves s. II, 95
piina s. II, 184, 190
piinailla v. II, 195B
pikkuinen a. II, 60A
pikkuruinen a. II, 60B, 135
piltti s. II, 60; IV, 9; V, 1: nuori miespalvelija (ruots. pilt)
pilttinen s. II, 110B (A. turmelt.); merkityksen suhteen ks. piltti
pinnellinen a. II, 7; Setälän mukaan olisi pinnellinen = pinnallinen, s.o. lihava, pulskea, vrt. vetää pintaansa
piru s. I, 69; II, 192; III, 30
pisku a. IV, 9; V, 1: pieni
piispa s. I, 95, 102; II, 161, 163, 184, 186
pistellä v. II, 192
pitkä a. I, 69; II, 95, 107; III, 30; IV, 31
pitää v. I, 31, 35, 48, 56
pois adv. II, 81
poika s. II, 22, 135
poikanen s. II, 84
poimia v. I, 83
puhella v. II, 21, 31, 105, 168
puoli s. II, 42
purtu s. I, 31, 35, 48, 55. Lönnrot: purta, betande, betning; pitää purtaa, rasta för att beta öken
pyhä a. II, 1, 138, 147, 155, 160, 163
päivä s. I, 25
päristellä v. II, 78: ”vielä päänsi päristelepi (?)
pää s. I. 33, 97; II, 53, 78, 163, 164, 177, 178B (A. turmelt.)
päälle adv. II, 53, 109; päällä II, 59, 66, 87, 145; päältä I, 43, 59; II, 66, 87; IV, 24
päästää v. II, 200
raatelija s. I, 102
raha s. I, 46
rakas s. I, 102
rakennuttaa v. II, 19A
rakentaa v. I, 88; II, 18B, 126, 132B (A. turmelt.); V, 9
rautainen a. II, 56, 57
rautakahle s. II, 55
reki s. I, 84; II, 121; III, 36
risti s. IV, 17; V, 9
ristimätön a. I, 9; II, 16
ristiveljes s. II, 3
ristiä v. I, 8; III, 13
ritari s. II, 4, 11, 20; III, 2
ruhtinas s. II, 2
Ruoka-Ruotsi II, 86; III, 23, 24. Lallin vaimo kutsuu Henrik-piispaa kertoessaan tämän me-nettelystä Lallolassa Ruoka-
Ruotsiksi (IV:ssä toisinnossa: Ruotsin traanisaksa) ja Syömä-Saksaksi, mitkä nimitykset viittaavat muukalaisten ennen
aikaan hyvin tavalliseen väkival-taiseen vierailuun maassamme
Ruotsi I, 3; II, 3A, 5, 10, 11; IV, 23
ränget s. pl. II, 40
saada v. I, 36, 93; II, 76,109, 169; III, 29; VI, 1
saarna s. I, 89
saattaa v. I, 21; II, 198
sakea a. II, 190
sali s. II, 198
sallia v. II, 152, 181
sana s. II, 20, 31, 105, 168
sanoa v. I, 6, 11, 15, 27, 71, 89; II, 12, 25B, 60, 63, 82B, 110B; III, 9, 31
santa s. I, 62
sappehinen a. II, 73: äkäinen, pahansisuinen, vrt. Lönnrotin sapean, sappeta, förbittras, vred-gas
sarja s. I, 21; ”Saatat lastut sarjallensan”: järjestykseen, paikalleen (?)
satasyöjä s. II, 73
satutella v. II, 191: lykkiä (suksisauvalla)
sauva s. II, 102B, 191
sauvakko s. II, 103A
savu s. II, 103, 190
se pron. I, 34, 35, 47, 48, 66, 70, 87; II, 8, 10, 52, 74, 77, 123, 125, 131, 133, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 9
seka s.: seasta II, 159
seisahtaa v. IV, 16, 18, 20; V, 8: pysähtyä
sekä konj. I, 67
sidellä v. II, 119
sieltä adv. II, 196
sielu s. II, 195
siihen ks. se
siinä ks. se
siitä (sikiän) v. III, 4, 7
siittä part. I, 36, 40; sittä I, 71, 96
sija s. I, 42, 44, 46, 58, 60, 62; II, 68, 71, 89, 92, 103; III, 16, 18, 26, 28; IV, 25, 29
silkkisäkki s. IV, 13; V, 3
silkkisäkkinen s. III, 35
sinilanka s. II, 119
sinne adv. I, 36; II, 22; IV, 3
sinä pron. I, 79; II, 77B, 118; III, 32
sirotella II, 79, 117: vrt. Lönnrotin sirkoa, siron, utsippra
sisälle adv. IV, 22; V, 14; sisältä II, 137
sitoa v. III, 35
sitten part. I, 11; II, 20, 30, 43B, 48, 71B, 80, 81B, 85B (A. turmeltunut), 96B, 100B, 104, 142, 144, 158B, 166B, 171B
sivua v. II, 93: ”Sivui Lalloi lahtarinsa” = tempasi keihäänsä, tarttui keihääseensä; II, 120: ”Sivu kaikki kaunihisti” = silitä,
tasoita (?)
sompa s. II, 103B
sormi s. I, 99, 100; II, 139, 147, 156
sormus s. I, 99
suitsea v. I, 38, 52: Suitsi suuta kunnotointa, lät den slemma munnen ryka (Lönnrot); II, 102: säihkyä, räiskyä
suitsi s. I, 19
suksi s. II, 102
sula a. I, 14
sulaa v. II, 143
suoda v. II, 151
Suomi I, 85; III, 4, 7, 8; IV, 2. Surmarunossa tarkoitetaan Suomella, kuten yleensä vanhem-pana aikana, Lounais-
Suomea
suoni s. I, 100; II, 79, 117
suoninen a. II, 39
suu s. I, 19, 38, 52; II, 21, 31, 105, 168
suuri a. II, 151, 180; III, 8
suvikunta I, 19; Lönnrot: årsgammalt föl, diläpp
syödä v. I, 30, 34, 47, 55
Syömä-Saksa II, 86; III, 24; ks. Ruoka-Ruotsi
syöstä v. II, 98
taikka konj. I, 82
taivas s. II, 198
takaa adv. I, 70; II, 65, 112, 114; IV, 10; takana I, 32, 73, 76, 80
talo s. II, 64, 81
talvinen a. II, 99
tammi s. II, 114
tamminen a. II, 38B (A. turmelt.)
tappaa v. I, 82; II, 27, 160; III, 33; IV, 11
tappi s. IV, 27
tauota v. II, 122, 124, 128
tavoittaa v. I, 81, 97; V, 10
teeri s. II, 56
teettää v. II, 17B
tehdä v. I, 87; II, 125, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 11
tie s. II, 102, 193B
tiettää v. II, 18A: teettää
toinen a. I, 2, 3, 4, 5; II, 5, 29; III, 2, 3, 4, 9, 31; IV, 18; V, 10 maatajouhi a. II, 45: hevonen, jonka jouhet (häntä) ulottuvat maahan asti
mailma s. I, 104; II, 200
makso s. I, 104
maltainen a. II, 45 (tässä substantiivisesti käytettynä): maltaista tehty (hevosen) ruoka, ape; ks. itu, jonka kertosanana
tämä esiintyy
me pron. I, 16, 34; II, 196
mennä v. II, 24, 166; IV, 2, 3
mies s. I, 94; II, 1, 138, 155, 160, 163, 170; VI, 2
mikä pron. II, 169; III, 33; VI, 1
minä pron. I, 81, 83; II, 26B, 27, 61B (A. turmelt.); III, 33, 34; IV, 1, 9, 11, 12, 22; V, 1, 2, 14
mistä adv. ks. mikä
moni a. IV, 3
multa s. IV, 27
murhatöinen a. I, 96
mursunluinen a. II, 40
mutta konj. II, 135B, 182B; IV, 4
myös adv. I, 67, 82
myöskin adv. II, 132B
naara s. II, 83: portto
nahaton a. II, 177B (A. turmelt.)
nauta s. II, 177B (A. turmelt.)
ne pron. I, 49, 98; II, 118
nenä s. II, 75, 130
neuvo s. I, 33
niemi s. I, 33; II, 128B
niin adv. I, 25; II, 20B, 25B, 58B, 62B, 71B, 78B, 92B, 100B, 127B, 144
nimi s. II, 127
nostaa v. II, 171
Nousiainen II, 129, pitäjä Varsinais-Suomessa. Surmarunon mukaan haudattiin piispa Henrik Nousiaisten kirkkoon, joka
rakennettiin sille paikalle, mihin Henrikin ruumista vetävät här-jät kolmannen kerran pysähtyivät
nuori a. II, 84
nyt adv. II, 184
nähdä v. II, 149
näin adv. I, 101
nälkä s. I, 29; II, 62
näyttää v. IV, 7
ohja s. II, 39
ohra s. II, 43
ojentaa v. II, 39
olla v. I, 13, 14, 32, 47, 55: II, 1, 9, 10, 22, 55, 63B, 85, 97, 99, 113, 128, 142, 169, 184; III, 1, 13, 19; IV, 3, 4, 15, 23; V, 5
olut s. I, 45, 61; II, 67, 88; III, 15, 25; IV, 26
oma a. II, 164
ori s. II, 121, 122; III, 36, 37
oronen s. II, 43
osottaa v. IV, 6
ota s. IV, 32: teräväkärkinen ase, keihäs
otsa s. II, 54
ottaa v. I, 41, 43, 45, 57, 59, 61, 68; II, 34, 43, 66, 67, 87, 88, 162; III, 14, 27; IV, 12, 14, 24, 26, 28, 30; IV, 2, 4
Oulewa (ruots. Olof) IV, 32. Neljännessä toisinnossa kerrotaan Lallin ajavan takaa Henrikkiä seuralaisinaan veljensä
Ouleva ja Pentti. Kuten aiemmin (siv. 119) olen huomauttanut, lie-nee Oulevan ja Pentin esiintyminen Surmarunossa
myöhempää kehitystä
paha a. I, 51, 94; II, 72, 158, 177, 179, 185; III, 22
pahoin adv. II, 192
pahasukuinen a. I, 67
pahatapainen a. I, 66
pahantapainen a. I, 101
paikka s. I, 10; II, 16; III, 12
paimen s. I, 63, 92
paiskata v. IV, 27
pakana s. II, 158
palata v. I, 91; II, 24; IV, 5
paljas a. II, 177, 179
paljon adv. II, 22, 24; IV, 5
palvelija s. I, 72
panna v. I, 18, 20, 84; II, 34, 40, 46, 123, 164; III, 16, 18, 36, 38; IV, 13, 22; V, 3, 14
panna s. II, 178B (A. turmelt.): otsa (ruots. panna)
pannahinen a. II, 72: kirottu, inhoittava
papiton a. I, 10; II, 17; III, 12
pappi s. I, 89
parka a. II, 195
parkua v. II, 75
patsas s. I, 63, 92; II, 75: kiukaan kulmaan pystytetty pylväs
penninki s. I, 42, 44; II, 68, 71; III, 16, 18
Pentti (ruots. Bengt) IV, 31, ks. Ouleva
perä s. I, 23; II, 35
peukalo s. II, 138, 155
peura s. II, 50
pian adv. II, 6, 64
pieni a. I, 23; II, 36, 145
pienoinen a. II, 32, 110B (A. turmelt.)
piilukirves s. II, 95
piina s. II, 184, 190
piinailla v. II, 195B
pikkuinen a. II, 60A
pikkuruinen a. II, 60B, 135
piltti s. II, 60; IV, 9; V, 1: nuori miespalvelija (ruots. pilt)
pilttinen s. II, 110B (A. turmelt.); merkityksen suhteen ks. piltti
pinnellinen a. II, 7; Setälän mukaan olisi pinnellinen = pinnallinen, s.o. lihava, pulskea, vrt. vetää pintaansa
piru s. I, 69; II, 192; III, 30
pisku a. IV, 9; V, 1: pieni
piispa s. I, 95, 102; II, 161, 163, 184, 186
pistellä v. II, 192
pitkä a. I, 69; II, 95, 107; III, 30; IV, 31
pitää v. I, 31, 35, 48, 56
pois adv. II, 81
poika s. II, 22, 135
poikanen s. II, 84
poimia v. I, 83
puhella v. II, 21, 31, 105, 168
puoli s. II, 42
purtu s. I, 31, 35, 48, 55. Lönnrot: purta, betande, betning; pitää purtaa, rasta för att beta öken
pyhä a. II, 1, 138, 147, 155, 160, 163
päivä s. I, 25
päristellä v. II, 78: ”vielä päänsi päristelepi (?)
pää s. I. 33, 97; II, 53, 78, 163, 164, 177, 178B (A. turmelt.)
päälle adv. II, 53, 109; päällä II, 59, 66, 87, 145; päältä I, 43, 59; II, 66, 87; IV, 24
päästää v. II, 200
raatelija s. I, 102
raha s. I, 46
rakas s. I, 102
rakennuttaa v. II, 19A
rakentaa v. I, 88; II, 18B, 126, 132B (A. turmelt.); V, 9
rautainen a. II, 56, 57
rautakahle s. II, 55
reki s. I, 84; II, 121; III, 36
risti s. IV, 17; V, 9
ristimätön a. I, 9; II, 16
ristiveljes s. II, 3
ristiä v. I, 8; III, 13
ritari s. II, 4, 11, 20; III, 2
ruhtinas s. II, 2
Ruoka-Ruotsi II, 86; III, 23, 24. Lallin vaimo kutsuu Henrik-piispaa kertoessaan tämän me-nettelystä Lallolassa Ruoka-
Ruotsiksi (IV:ssä toisinnossa: Ruotsin traanisaksa) ja Syömä-Saksaksi, mitkä nimitykset viittaavat muukalaisten ennen
aikaan hyvin tavalliseen väkival-taiseen vierailuun maassamme
Ruotsi I, 3; II, 3A, 5, 10, 11; IV, 23
ränget s. pl. II, 40
saada v. I, 36, 93; II, 76,109, 169; III, 29; VI, 1
saarna s. I, 89
saattaa v. I, 21; II, 198
sakea a. II, 190
sali s. II, 198
sallia v. II, 152, 181
sana s. II, 20, 31, 105, 168
sanoa v. I, 6, 11, 15, 27, 71, 89; II, 12, 25B, 60, 63, 82B, 110B; III, 9, 31
santa s. I, 62
sappehinen a. II, 73: äkäinen, pahansisuinen, vrt. Lönnrotin sapean, sappeta, förbittras, vred-gas
sarja s. I, 21; ”Saatat lastut sarjallensan”: järjestykseen, paikalleen (?)
satasyöjä s. II, 73
satutella v. II, 191: lykkiä (suksisauvalla)
sauva s. II, 102B, 191
sauvakko s. II, 103A
savu s. II, 103, 190
se pron. I, 34, 35, 47, 48, 66, 70, 87; II, 8, 10, 52, 74, 77, 123, 125, 131, 133, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 9
seka s.: seasta II, 159
seisahtaa v. IV, 16, 18, 20; V, 8: pysähtyä
sekä konj. I, 67
sidellä v. II, 119
sieltä adv. II, 196
sielu s. II, 195
siihen ks. se
siinä ks. se
siitä (sikiän) v. III, 4, 7
siittä part. I, 36, 40; sittä I, 71, 96
sija s. I, 42, 44, 46, 58, 60, 62; II, 68, 71, 89, 92, 103; III, 16, 18, 26, 28; IV, 25, 29
silkkisäkki s. IV, 13; V, 3
silkkisäkkinen s. III, 35
sinilanka s. II, 119
sinne adv. I, 36; II, 22; IV, 3
sinä pron. I, 79; II, 77B, 118; III, 32
sirotella II, 79, 117: vrt. Lönnrotin sirkoa, siron, utsippra
sisälle adv. IV, 22; V, 14; sisältä II, 137
sitoa v. III, 35
sitten part. I, 11; II, 20, 30, 43B, 48, 71B, 80, 81B, 85B (A. turmeltunut), 96B, 100B, 104, 142, 144, 158B, 166B, 171B
sivua v. II, 93: ”Sivui Lalloi lahtarinsa” = tempasi keihäänsä, tarttui keihääseensä; II, 120: ”Sivu kaikki kaunihisti” = silitä,
tasoita (?)
sompa s. II, 103B
sormi s. I, 99, 100; II, 139, 147, 156
sormus s. I, 99
suitsea v. I, 38, 52: Suitsi suuta kunnotointa, lät den slemma munnen ryka (Lönnrot); II, 102: säihkyä, räiskyä
suitsi s. I, 19
suksi s. II, 102
sula a. I, 14
sulaa v. II, 143
suoda v. II, 151
Suomi I, 85; III, 4, 7, 8; IV, 2. Surmarunossa tarkoitetaan Suomella, kuten yleensä vanhem-pana aikana, Lounais-
Suomea
suoni s. I, 100; II, 79, 117
suoninen a. II, 39
suu s. I, 19, 38, 52; II, 21, 31, 105, 168
suuri a. II, 151, 180; III, 8
suvikunta I, 19; Lönnrot: årsgammalt föl, diläpp
syödä v. I, 30, 34, 47, 55
Syömä-Saksa II, 86; III, 24; ks. Ruoka-Ruotsi
syöstä v. II, 98
taikka konj. I, 82
taivas s. II, 198
takaa adv. I, 70; II, 65, 112, 114; IV, 10; takana I, 32, 73, 76, 80
talo s. II, 64, 81
talvinen a. II, 99
tammi s. II, 114
tamminen a. II, 38B (A. turmelt.)
tappaa v. I, 82; II, 27, 160; III, 33; IV, 11
tappi s. IV, 27
tauota v. II, 122, 124, 128
tavoittaa v. I, 81, 97; V, 10
teeri s. II, 56
teettää v. II, 17B
tehdä v. I, 87; II, 125, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 11
tie s. II, 102, 193B
tiettää v. II, 18A: teettää
toinen a. I, 2, 3, 4, 5; II, 5, 29; III, 2, 3, 4, 9, 31; IV, 18; V, 10 maatajouhi a. II, 45: hevonen, jonka jouhet (häntä) ulottuvat maahan asti
mailma s. I, 104; II, 200
makso s. I, 104
maltainen a. II, 45 (tässä substantiivisesti käytettynä): maltaista tehty (hevosen) ruoka, ape; ks. itu, jonka kertosanana
tämä esiintyy
me pron. I, 16, 34; II, 196
mennä v. II, 24, 166; IV, 2, 3
mies s. I, 94; II, 1, 138, 155, 160, 163, 170; VI, 2
mikä pron. II, 169; III, 33; VI, 1
minä pron. I, 81, 83; II, 26B, 27, 61B (A. turmelt.); III, 33, 34; IV, 1, 9, 11, 12, 22; V, 1, 2, 14
mistä adv. ks. mikä
moni a. IV, 3
multa s. IV, 27
murhatöinen a. I, 96
mursunluinen a. II, 40
mutta konj. II, 135B, 182B; IV, 4
myös adv. I, 67, 82
myöskin adv. II, 132B
naara s. II, 83: portto
nahaton a. II, 177B (A. turmelt.)
nauta s. II, 177B (A. turmelt.)
ne pron. I, 49, 98; II, 118
nenä s. II, 75, 130
neuvo s. I, 33
niemi s. I, 33; II, 128B
niin adv. I, 25; II, 20B, 25B, 58B, 62B, 71B, 78B, 92B, 100B, 127B, 144
nimi s. II, 127
nostaa v. II, 171
Nousiainen II, 129, pitäjä Varsinais-Suomessa. Surmarunon mukaan haudattiin piispa Henrik Nousiaisten kirkkoon, joka
rakennettiin sille paikalle, mihin Henrikin ruumista vetävät här-jät kolmannen kerran pysähtyivät
nuori a. II, 84
nyt adv. II, 184
nähdä v. II, 149
näin adv. I, 101
nälkä s. I, 29; II, 62
näyttää v. IV, 7
ohja s. II, 39
ohra s. II, 43
ojentaa v. II, 39
olla v. I, 13, 14, 32, 47, 55: II, 1, 9, 10, 22, 55, 63B, 85, 97, 99, 113, 128, 142, 169, 184; III, 1, 13, 19; IV, 3, 4, 15, 23; V, 5
olut s. I, 45, 61; II, 67, 88; III, 15, 25; IV, 26
oma a. II, 164
ori s. II, 121, 122; III, 36, 37
oronen s. II, 43
osottaa v. IV, 6
ota s. IV, 32: teräväkärkinen ase, keihäs
otsa s. II, 54
ottaa v. I, 41, 43, 45, 57, 59, 61, 68; II, 34, 43, 66, 67, 87, 88, 162; III, 14, 27; IV, 12, 14, 24, 26, 28, 30; IV, 2, 4
Oulewa (ruots. Olof) IV, 32. Neljännessä toisinnossa kerrotaan Lallin ajavan takaa Henrikkiä seuralaisinaan veljensä
Ouleva ja Pentti. Kuten aiemmin (siv. 119) olen huomauttanut, lie-nee Oulevan ja Pentin esiintyminen Surmarunossa
myöhempää kehitystä
paha a. I, 51, 94; II, 72, 158, 177, 179, 185; III, 22
pahoin adv. II, 192
pahasukuinen a. I, 67
pahatapainen a. I, 66
pahantapainen a. I, 101
paikka s. I, 10; II, 16; III, 12
paimen s. I, 63, 92
paiskata v. IV, 27
pakana s. II, 158
palata v. I, 91; II, 24; IV, 5
paljas a. II, 177, 179
paljon adv. II, 22, 24; IV, 5
palvelija s. I, 72
panna v. I, 18, 20, 84; II, 34, 40, 46, 123, 164; III, 16, 18, 36, 38; IV, 13, 22; V, 3, 14
panna s. II, 178B (A. turmelt.): otsa (ruots. panna)
pannahinen a. II, 72: kirottu, inhoittava
papiton a. I, 10; II, 17; III, 12
pappi s. I, 89
parka a. II, 195
parkua v. II, 75
patsas s. I, 63, 92; II, 75: kiukaan kulmaan pystytetty pylväs
penninki s. I, 42, 44; II, 68, 71; III, 16, 18
Pentti (ruots. Bengt) IV, 31, ks. Ouleva
perä s. I, 23; II, 35
peukalo s. II, 138, 155
peura s. II, 50
pian adv. II, 6, 64
pieni a. I, 23; II, 36, 145
pienoinen a. II, 32, 110B (A. turmelt.)
piilukirves s. II, 95
piina s. II, 184, 190
piinailla v. II, 195B
pikkuinen a. II, 60A
pikkuruinen a. II, 60B, 135
piltti s. II, 60; IV, 9; V, 1: nuori miespalvelija (ruots. pilt)
pilttinen s. II, 110B (A. turmelt.); merkityksen suhteen ks. piltti
pinnellinen a. II, 7; Setälän mukaan olisi pinnellinen = pinnallinen, s.o. lihava, pulskea, vrt. vetää pintaansa
piru s. I, 69; II, 192; III, 30
pisku a. IV, 9; V, 1: pieni
piispa s. I, 95, 102; II, 161, 163, 184, 186
pistellä v. II, 192
pitkä a. I, 69; II, 95, 107; III, 30; IV, 31
pitää v. I, 31, 35, 48, 56
pois adv. II, 81
poika s. II, 22, 135
poikanen s. II, 84
poimia v. I, 83
puhella v. II, 21, 31, 105, 168
puoli s. II, 42
purtu s. I, 31, 35, 48, 55. Lönnrot: purta, betande, betning; pitää purtaa, rasta för att beta öken
pyhä a. II, 1, 138, 147, 155, 160, 163
päivä s. I, 25
päristellä v. II, 78: ”vielä päänsi päristelepi (?)
pää s. I. 33, 97; II, 53, 78, 163, 164, 177, 178B (A. turmelt.)
päälle adv. II, 53, 109; päällä II, 59, 66, 87, 145; päältä I, 43, 59; II, 66, 87; IV, 24
päästää v. II, 200
raatelija s. I, 102
raha s. I, 46
rakas s. I, 102
rakennuttaa v. II, 19A
rakentaa v. I, 88; II, 18B, 126, 132B (A. turmelt.); V, 9
rautainen a. II, 56, 57
rautakahle s. II, 55
reki s. I, 84; II, 121; III, 36
risti s. IV, 17; V, 9
ristimätön a. I, 9; II, 16
ristiveljes s. II, 3
ristiä v. I, 8; III, 13
ritari s. II, 4, 11, 20; III, 2
ruhtinas s. II, 2
Ruoka-Ruotsi II, 86; III, 23, 24. Lallin vaimo kutsuu Henrik-piispaa kertoessaan tämän me-nettelystä Lallolassa Ruoka-
Ruotsiksi (IV:ssä toisinnossa: Ruotsin traanisaksa) ja Syömä-Saksaksi, mitkä nimitykset viittaavat muukalaisten ennen
aikaan hyvin tavalliseen väkival-taiseen vierailuun maassamme
Ruotsi I, 3; II, 3A, 5, 10, 11; IV, 23
ränget s. pl. II, 40
saada v. I, 36, 93; II, 76,109, 169; III, 29; VI, 1
saarna s. I, 89
saattaa v. I, 21; II, 198
sakea a. II, 190
sali s. II, 198
sallia v. II, 152, 181
sana s. II, 20, 31, 105, 168
sanoa v. I, 6, 11, 15, 27, 71, 89; II, 12, 25B, 60, 63, 82B, 110B; III, 9, 31
santa s. I, 62
sappehinen a. II, 73: äkäinen, pahansisuinen, vrt. Lönnrotin sapean, sappeta, förbittras, vred-gas
sarja s. I, 21; ”Saatat lastut sarjallensan”: järjestykseen, paikalleen (?)
satasyöjä s. II, 73
satutella v. II, 191: lykkiä (suksisauvalla)
sauva s. II, 102B, 191
sauvakko s. II, 103A
savu s. II, 103, 190
se pron. I, 34, 35, 47, 48, 66, 70, 87; II, 8, 10, 52, 74, 77, 123, 125, 131, 133, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 9
seka s.: seasta II, 159
seisahtaa v. IV, 16, 18, 20; V, 8: pysähtyä
sekä konj. I, 67
sidellä v. II, 119
sieltä adv. II, 196
sielu s. II, 195
siihen ks. se
siinä ks. se
siitä (sikiän) v. III, 4, 7
siittä part. I, 36, 40; sittä I, 71, 96
sija s. I, 42, 44, 46, 58, 60, 62; II, 68, 71, 89, 92, 103; III, 16, 18, 26, 28; IV, 25, 29
silkkisäkki s. IV, 13; V, 3
silkkisäkkinen s. III, 35
sinilanka s. II, 119
sinne adv. I, 36; II, 22; IV, 3
sinä pron. I, 79; II, 77B, 118; III, 32
sirotella II, 79, 117: vrt. Lönnrotin sirkoa, siron, utsippra
sisälle adv. IV, 22; V, 14; sisältä II, 137
sitoa v. III, 35
sitten part. I, 11; II, 20, 30, 43B, 48, 71B, 80, 81B, 85B (A. turmeltunut), 96B, 100B, 104, 142, 144, 158B, 166B, 171B
sivua v. II, 93: ”Sivui Lalloi lahtarinsa” = tempasi keihäänsä, tarttui keihääseensä; II, 120: ”Sivu kaikki kaunihisti” = silitä,
tasoita (?)
sompa s. II, 103B
sormi s. I, 99, 100; II, 139, 147, 156
sormus s. I, 99
suitsea v. I, 38, 52: Suitsi suuta kunnotointa, lät den slemma munnen ryka (Lönnrot); II, 102: säihkyä, räiskyä
suitsi s. I, 19
suksi s. II, 102
sula a. I, 14
sulaa v. II, 143
suoda v. II, 151
Suomi I, 85; III, 4, 7, 8; IV, 2. Surmarunossa tarkoitetaan Suomella, kuten yleensä vanhem-pana aikana, Lounais-
Suomea
suoni s. I, 100; II, 79, 117
suoninen a. II, 39
suu s. I, 19, 38, 52; II, 21, 31, 105, 168
suuri a. II, 151, 180; III, 8
suvikunta I, 19; Lönnrot: årsgammalt föl, diläpp
syödä v. I, 30, 34, 47, 55
Syömä-Saksa II, 86; III, 24; ks. Ruoka-Ruotsi
syöstä v. II, 98
taikka konj. I, 82
taivas s. II, 198
takaa adv. I, 70; II, 65, 112, 114; IV, 10; takana I, 32, 73, 76, 80
talo s. II, 64, 81
talvinen a. II, 99
tammi s. II, 114
tamminen a. II, 38B (A. turmelt.)
tappaa v. I, 82; II, 27, 160; III, 33; IV, 11
tappi s. IV, 27
tauota v. II, 122, 124, 128
tavoittaa v. I, 81, 97; V, 10
teeri s. II, 56
teettää v. II, 17B
tehdä v. I, 87; II, 125, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 11
tie s. II, 102, 193B
tiettää v. II, 18A: teettää
toinen a. I, 2, 3, 4, 5; II, 5, 29; III, 2, 3, 4, 9, 31; IV, 18; V, 10 maatajouhi a. II, 45: hevonen, jonka jouhet (häntä) ulottuvat maahan asti
mailma s. I, 104; II, 200
makso s. I, 104
maltainen a. II, 45 (tässä substantiivisesti käytettynä): maltaista tehty (hevosen) ruoka, ape; ks. itu, jonka kertosanana
tämä esiintyy
me pron. I, 16, 34; II, 196
mennä v. II, 24, 166; IV, 2, 3
mies s. I, 94; II, 1, 138, 155, 160, 163, 170; VI, 2
mikä pron. II, 169; III, 33; VI, 1
minä pron. I, 81, 83; II, 26B, 27, 61B (A. turmelt.); III, 33, 34; IV, 1, 9, 11, 12, 22; V, 1, 2, 14
mistä adv. ks. mikä
moni a. IV, 3
multa s. IV, 27
murhatöinen a. I, 96
mursunluinen a. II, 40
mutta konj. II, 135B, 182B; IV, 4
myös adv. I, 67, 82
myöskin adv. II, 132B
naara s. II, 83: portto
nahaton a. II, 177B (A. turmelt.)
nauta s. II, 177B (A. turmelt.)
ne pron. I, 49, 98; II, 118
nenä s. II, 75, 130
neuvo s. I, 33
niemi s. I, 33; II, 128B
niin adv. I, 25; II, 20B, 25B, 58B, 62B, 71B, 78B, 92B, 100B, 127B, 144
nimi s. II, 127
nostaa v. II, 171
Nousiainen II, 129, pitäjä Varsinais-Suomessa. Surmarunon mukaan haudattiin piispa Henrik Nousiaisten kirkkoon, joka
rakennettiin sille paikalle, mihin Henrikin ruumista vetävät här-jät kolmannen kerran pysähtyivät
nuori a. II, 84
nyt adv. II, 184
nähdä v. II, 149
näin adv. I, 101
nälkä s. I, 29; II, 62
näyttää v. IV, 7
ohja s. II, 39
ohra s. II, 43
ojentaa v. II, 39
olla v. I, 13, 14, 32, 47, 55: II, 1, 9, 10, 22, 55, 63B, 85, 97, 99, 113, 128, 142, 169, 184; III, 1, 13, 19; IV, 3, 4, 15, 23; V, 5
olut s. I, 45, 61; II, 67, 88; III, 15, 25; IV, 26
oma a. II, 164
ori s. II, 121, 122; III, 36, 37
oronen s. II, 43
osottaa v. IV, 6
ota s. IV, 32: teräväkärkinen ase, keihäs
otsa s. II, 54
ottaa v. I, 41, 43, 45, 57, 59, 61, 68; II, 34, 43, 66, 67, 87, 88, 162; III, 14, 27; IV, 12, 14, 24, 26, 28, 30; IV, 2, 4
Oulewa (ruots. Olof) IV, 32. Neljännessä toisinnossa kerrotaan Lallin ajavan takaa Henrikkiä seuralaisinaan veljensä
Ouleva ja Pentti. Kuten aiemmin (siv. 119) olen huomauttanut, lie-nee Oulevan ja Pentin esiintyminen Surmarunossa
myöhempää kehitystä
paha a. I, 51, 94; II, 72, 158, 177, 179, 185; III, 22
pahoin adv. II, 192
pahasukuinen a. I, 67
pahatapainen a. I, 66
pahantapainen a. I, 101
paikka s. I, 10; II, 16; III, 12
paimen s. I, 63, 92
paiskata v. IV, 27
pakana s. II, 158
palata v. I, 91; II, 24; IV, 5
paljas a. II, 177, 179
paljon adv. II, 22, 24; IV, 5
palvelija s. I, 72
panna v. I, 18, 20, 84; II, 34, 40, 46, 123, 164; III, 16, 18, 36, 38; IV, 13, 22; V, 3, 14
panna s. II, 178B (A. turmelt.): otsa (ruots. panna)
pannahinen a. II, 72: kirottu, inhoittava
papiton a. I, 10; II, 17; III, 12
pappi s. I, 89
parka a. II, 195
parkua v. II, 75
patsas s. I, 63, 92; II, 75: kiukaan kulmaan pystytetty pylväs
penninki s. I, 42, 44; II, 68, 71; III, 16, 18
Pentti (ruots. Bengt) IV, 31, ks. Ouleva
perä s. I, 23; II, 35
peukalo s. II, 138, 155
peura s. II, 50
pian adv. II, 6, 64
pieni a. I, 23; II, 36, 145
pienoinen a. II, 32, 110B (A. turmelt.)
piilukirves s. II, 95
piina s. II, 184, 190
piinailla v. II, 195B
pikkuinen a. II, 60A
pikkuruinen a. II, 60B, 135
piltti s. II, 60; IV, 9; V, 1: nuori miespalvelija (ruots. pilt)
pilttinen s. II, 110B (A. turmelt.); merkityksen suhteen ks. piltti
pinnellinen a. II, 7; Setälän mukaan olisi pinnellinen = pinnallinen, s.o. lihava, pulskea, vrt. vetää pintaansa
piru s. I, 69; II, 192; III, 30
pisku a. IV, 9; V, 1: pieni
piispa s. I, 95, 102; II, 161, 163, 184, 186
pistellä v. II, 192
pitkä a. I, 69; II, 95, 107; III, 30; IV, 31
pitää v. I, 31, 35, 48, 56
pois adv. II, 81
poika s. II, 22, 135
poikanen s. II, 84
poimia v. I, 83
puhella v. II, 21, 31, 105, 168
puoli s. II, 42
purtu s. I, 31, 35, 48, 55. Lönnrot: purta, betande, betning; pitää purtaa, rasta för att beta öken
pyhä a. II, 1, 138, 147, 155, 160, 163
päivä s. I, 25
päristellä v. II, 78: ”vielä päänsi päristelepi (?)
pää s. I. 33, 97; II, 53, 78, 163, 164, 177, 178B (A. turmelt.)
päälle adv. II, 53, 109; päällä II, 59, 66, 87, 145; päältä I, 43, 59; II, 66, 87; IV, 24
päästää v. II, 200
raatelija s. I, 102
raha s. I, 46
rakas s. I, 102
rakennuttaa v. II, 19A
rakentaa v. I, 88; II, 18B, 126, 132B (A. turmelt.); V, 9
rautainen a. II, 56, 57
rautakahle s. II, 55
reki s. I, 84; II, 121; III, 36
risti s. IV, 17; V, 9
ristimätön a. I, 9; II, 16
ristiveljes s. II, 3
ristiä v. I, 8; III, 13
ritari s. II, 4, 11, 20; III, 2
ruhtinas s. II, 2
Ruoka-Ruotsi II, 86; III, 23, 24. Lallin vaimo kutsuu Henrik-piispaa kertoessaan tämän me-nettelystä Lallolassa Ruoka-
Ruotsiksi (IV:ssä toisinnossa: Ruotsin traanisaksa) ja Syömä-Saksaksi, mitkä nimitykset viittaavat muukalaisten ennen
aikaan hyvin tavalliseen väkival-taiseen vierailuun maassamme
Ruotsi I, 3; II, 3A, 5, 10, 11; IV, 23
ränget s. pl. II, 40
saada v. I, 36, 93; II, 76,109, 169; III, 29; VI, 1
saarna s. I, 89
saattaa v. I, 21; II, 198
sakea a. II, 190
sali s. II, 198
sallia v. II, 152, 181
sana s. II, 20, 31, 105, 168
sanoa v. I, 6, 11, 15, 27, 71, 89; II, 12, 25B, 60, 63, 82B, 110B; III, 9, 31
santa s. I, 62
sappehinen a. II, 73: äkäinen, pahansisuinen, vrt. Lönnrotin sapean, sappeta, förbittras, vred-gas
sarja s. I, 21; ”Saatat lastut sarjallensan”: järjestykseen, paikalleen (?)
satasyöjä s. II, 73
satutella v. II, 191: lykkiä (suksisauvalla)
sauva s. II, 102B, 191
sauvakko s. II, 103A
savu s. II, 103, 190
se pron. I, 34, 35, 47, 48, 66, 70, 87; II, 8, 10, 52, 74, 77, 123, 125, 131, 133, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 9
seka s.: seasta II, 159
seisahtaa v. IV, 16, 18, 20; V, 8: pysähtyä
sekä konj. I, 67
sidellä v. II, 119
sieltä adv. II, 196
sielu s. II, 195
siihen ks. se
siinä ks. se
siitä (sikiän) v. III, 4, 7
siittä part. I, 36, 40; sittä I, 71, 96
sija s. I, 42, 44, 46, 58, 60, 62; II, 68, 71, 89, 92, 103; III, 16, 18, 26, 28; IV, 25, 29
silkkisäkki s. IV, 13; V, 3
silkkisäkkinen s. III, 35
sinilanka s. II, 119
sinne adv. I, 36; II, 22; IV, 3
sinä pron. I, 79; II, 77B, 118; III, 32
sirotella II, 79, 117: vrt. Lönnrotin sirkoa, siron, utsippra
sisälle adv. IV, 22; V, 14; sisältä II, 137
sitoa v. III, 35
sitten part. I, 11; II, 20, 30, 43B, 48, 71B, 80, 81B, 85B (A. turmeltunut), 96B, 100B, 104, 142, 144, 158B, 166B, 171B
sivua v. II, 93: ”Sivui Lalloi lahtarinsa” = tempasi keihäänsä, tarttui keihääseensä; II, 120: ”Sivu kaikki kaunihisti” = silitä,
tasoita (?)
sompa s. II, 103B
sormi s. I, 99, 100; II, 139, 147, 156
sormus s. I, 99
suitsea v. I, 38, 52: Suitsi suuta kunnotointa, lät den slemma munnen ryka (Lönnrot); II, 102: säihkyä, räiskyä
suitsi s. I, 19
suksi s. II, 102
sula a. I, 14
sulaa v. II, 143
suoda v. II, 151
Suomi I, 85; III, 4, 7, 8; IV, 2. Surmarunossa tarkoitetaan Suomella, kuten yleensä vanhem-pana aikana, Lounais-
Suomea
suoni s. I, 100; II, 79, 117
suoninen a. II, 39
suu s. I, 19, 38, 52; II, 21, 31, 105, 168
suuri a. II, 151, 180; III, 8
suvikunta I, 19; Lönnrot: årsgammalt föl, diläpp
syödä v. I, 30, 34, 47, 55
Syömä-Saksa II, 86; III, 24; ks. Ruoka-Ruotsi
syöstä v. II, 98
taikka konj. I, 82
taivas s. II, 198
takaa adv. I, 70; II, 65, 112, 114; IV, 10; takana I, 32, 73, 76, 80
talo s. II, 64, 81
talvinen a. II, 99
tammi s. II, 114
tamminen a. II, 38B (A. turmelt.)
tappaa v. I, 82; II, 27, 160; III, 33; IV, 11
tappi s. IV, 27
tauota v. II, 122, 124, 128
tavoittaa v. I, 81, 97; V, 10
teeri s. II, 56
teettää v. II, 17B
tehdä v. I, 87; II, 125, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 11
tie s. II, 102, 193B
tiettää v. II, 18A: teettää
toinen a. I, 2, 3, 4, 5; II, 5, 29; III, 2, 3, 4, 9, 31; IV, 18; V, 10maatajouhi a. II, 45: hevonen, jonka jouhet (häntä) ulottuvat maahan asti
mailma s. I, 104; II, 200
makso s. I, 104
maltainen a. II, 45 (tässä substantiivisesti käytettynä): maltaista tehty (hevosen) ruoka, ape; ks. itu, jonka kertosanana
tämä esiintyy
me pron. I, 16, 34; II, 196
mennä v. II, 24, 166; IV, 2, 3
mies s. I, 94; II, 1, 138, 155, 160, 163, 170; VI, 2
mikä pron. II, 169; III, 33; VI, 1
minä pron. I, 81, 83; II, 26B, 27, 61B (A. turmelt.); III, 33, 34; IV, 1, 9, 11, 12, 22; V, 1, 2, 14
mistä adv. ks. mikä
moni a. IV, 3
multa s. IV, 27
murhatöinen a. I, 96
mursunluinen a. II, 40
mutta konj. II, 135B, 182B; IV, 4
myös adv. I, 67, 82
myöskin adv. II, 132B
naara s. II, 83: portto
nahaton a. II, 177B (A. turmelt.)
nauta s. II, 177B (A. turmelt.)
ne pron. I, 49, 98; II, 118
nenä s. II, 75, 130
neuvo s. I, 33
niemi s. I, 33; II, 128B
niin adv. I, 25; II, 20B, 25B, 58B, 62B, 71B, 78B, 92B, 100B, 127B, 144
nimi s. II, 127
nostaa v. II, 171
Nousiainen II, 129, pitäjä Varsinais-Suomessa. Surmarunon mukaan haudattiin piispa Henrik Nousiaisten kirkkoon, joka
rakennettiin sille paikalle, mihin Henrikin ruumista vetävät här-jät kolmannen kerran pysähtyivät
nuori a. II, 84
nyt adv. II, 184
nähdä v. II, 149
näin adv. I, 101
nälkä s. I, 29; II, 62
näyttää v. IV, 7
ohja s. II, 39
ohra s. II, 43
ojentaa v. II, 39
olla v. I, 13, 14, 32, 47, 55: II, 1, 9, 10, 22, 55, 63B, 85, 97, 99, 113, 128, 142, 169, 184; III, 1, 13, 19; IV, 3, 4, 15, 23; V, 5
olut s. I, 45, 61; II, 67, 88; III, 15, 25; IV, 26
oma a. II, 164
ori s. II, 121, 122; III, 36, 37
oronen s. II, 43
osottaa v. IV, 6
ota s. IV, 32: teräväkärkinen ase, keihäs
otsa s. II, 54
ottaa v. I, 41, 43, 45, 57, 59, 61, 68; II, 34, 43, 66, 67, 87, 88, 162; III, 14, 27; IV, 12, 14, 24, 26, 28, 30; IV, 2, 4
Oulewa (ruots. Olof) IV, 32. Neljännessä toisinnossa kerrotaan Lallin ajavan takaa Henrikkiä seuralaisinaan veljensä
Ouleva ja Pentti. Kuten aiemmin (siv. 119) olen huomauttanut, lie-nee Oulevan ja Pentin esiintyminen Surmarunossa
myöhempää kehitystä
paha a. I, 51, 94; II, 72, 158, 177, 179, 185; III, 22
pahoin adv. II, 192
pahasukuinen a. I, 67
pahatapainen a. I, 66
pahantapainen a. I, 101
paikka s. I, 10; II, 16; III, 12
paimen s. I, 63, 92
paiskata v. IV, 27
pakana s. II, 158
palata v. I, 91; II, 24; IV, 5
paljas a. II, 177, 179
paljon adv. II, 22, 24; IV, 5
palvelija s. I, 72
panna v. I, 18, 20, 84; II, 34, 40, 46, 123, 164; III, 16, 18, 36, 38; IV, 13, 22; V, 3, 14
panna s. II, 178B (A. turmelt.): otsa (ruots. panna)
pannahinen a. II, 72: kirottu, inhoittava
papiton a. I, 10; II, 17; III, 12
pappi s. I, 89
parka a. II, 195
parkua v. II, 75
patsas s. I, 63, 92; II, 75: kiukaan kulmaan pystytetty pylväs
penninki s. I, 42, 44; II, 68, 71; III, 16, 18
Pentti (ruots. Bengt) IV, 31, ks. Ouleva
perä s. I, 23; II, 35
peukalo s. II, 138, 155
peura s. II, 50
pian adv. II, 6, 64
pieni a. I, 23; II, 36, 145
pienoinen a. II, 32, 110B (A. turmelt.)
piilukirves s. II, 95
piina s. II, 184, 190
piinailla v. II, 195B
pikkuinen a. II, 60A
pikkuruinen a. II, 60B, 135
piltti s. II, 60; IV, 9; V, 1: nuori miespalvelija (ruots. pilt)
pilttinen s. II, 110B (A. turmelt.); merkityksen suhteen ks. piltti
pinnellinen a. II, 7; Setälän mukaan olisi pinnellinen = pinnallinen, s.o. lihava, pulskea, vrt. vetää pintaansa
piru s. I, 69; II, 192; III, 30
pisku a. IV, 9; V, 1: pieni
piispa s. I, 95, 102; II, 161, 163, 184, 186
pistellä v. II, 192
pitkä a. I, 69; II, 95, 107; III, 30; IV, 31
pitää v. I, 31, 35, 48, 56
pois adv. II, 81
poika s. II, 22, 135
poikanen s. II, 84
poimia v. I, 83
puhella v. II, 21, 31, 105, 168
puoli s. II, 42
purtu s. I, 31, 35, 48, 55. Lönnrot: purta, betande, betning; pitää purtaa, rasta för att beta öken
pyhä a. II, 1, 138, 147, 155, 160, 163
päivä s. I, 25
päristellä v. II, 78: ”vielä päänsi päristelepi (?)
pää s. I. 33, 97; II, 53, 78, 163, 164, 177, 178B (A. turmelt.)
päälle adv. II, 53, 109; päällä II, 59, 66, 87, 145; päältä I, 43, 59; II, 66, 87; IV, 24
päästää v. II, 200
raatelija s. I, 102
raha s. I, 46
rakas s. I, 102
rakennuttaa v. II, 19A
rakentaa v. I, 88; II, 18B, 126, 132B (A. turmelt.); V, 9
rautainen a. II, 56, 57
rautakahle s. II, 55
reki s. I, 84; II, 121; III, 36
risti s. IV, 17; V, 9
ristimätön a. I, 9; II, 16
ristiveljes s. II, 3
ristiä v. I, 8; III, 13
ritari s. II, 4, 11, 20; III, 2
ruhtinas s. II, 2
Ruoka-Ruotsi II, 86; III, 23, 24. Lallin vaimo kutsuu Henrik-piispaa kertoessaan tämän me-nettelystä Lallolassa Ruoka-
Ruotsiksi (IV:ssä toisinnossa: Ruotsin traanisaksa) ja Syömä-Saksaksi, mitkä nimitykset viittaavat muukalaisten ennen
aikaan hyvin tavalliseen väkival-taiseen vierailuun maassamme
Ruotsi I, 3; II, 3A, 5, 10, 11; IV, 23
ränget s. pl. II, 40
saada v. I, 36, 93; II, 76,109, 169; III, 29; VI, 1
saarna s. I, 89
saattaa v. I, 21; II, 198
sakea a. II, 190
sali s. II, 198
sallia v. II, 152, 181
sana s. II, 20, 31, 105, 168
sanoa v. I, 6, 11, 15, 27, 71, 89; II, 12, 25B, 60, 63, 82B, 110B; III, 9, 31
santa s. I, 62
sappehinen a. II, 73: äkäinen, pahansisuinen, vrt. Lönnrotin sapean, sappeta, förbittras, vred-gas
sarja s. I, 21; ”Saatat lastut sarjallensan”: järjestykseen, paikalleen (?)
satasyöjä s. II, 73
satutella v. II, 191: lykkiä (suksisauvalla)
sauva s. II, 102B, 191
sauvakko s. II, 103A
savu s. II, 103, 190
se pron. I, 34, 35, 47, 48, 66, 70, 87; II, 8, 10, 52, 74, 77, 123, 125, 131, 133, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 9
seka s.: seasta II, 159
seisahtaa v. IV, 16, 18, 20; V, 8: pysähtyä
sekä konj. I, 67
sidellä v. II, 119
sieltä adv. II, 196
sielu s. II, 195
siihen ks. se
siinä ks. se
siitä (sikiän) v. III, 4, 7
siittä part. I, 36, 40; sittä I, 71, 96
sija s. I, 42, 44, 46, 58, 60, 62; II, 68, 71, 89, 92, 103; III, 16, 18, 26, 28; IV, 25, 29
silkkisäkki s. IV, 13; V, 3
silkkisäkkinen s. III, 35
sinilanka s. II, 119
sinne adv. I, 36; II, 22; IV, 3
sinä pron. I, 79; II, 77B, 118; III, 32
sirotella II, 79, 117: vrt. Lönnrotin sirkoa, siron, utsippra
sisälle adv. IV, 22; V, 14; sisältä II, 137
sitoa v. III, 35
sitten part. I, 11; II, 20, 30, 43B, 48, 71B, 80, 81B, 85B (A. turmeltunut), 96B, 100B, 104, 142, 144, 158B, 166B, 171B
sivua v. II, 93: ”Sivui Lalloi lahtarinsa” = tempasi keihäänsä, tarttui keihääseensä; II, 120: ”Sivu kaikki kaunihisti” = silitä,
tasoita (?)
sompa s. II, 103B
sormi s. I, 99, 100; II, 139, 147, 156
sormus s. I, 99
suitsea v. I, 38, 52: Suitsi suuta kunnotointa, lät den slemma munnen ryka (Lönnrot); II, 102: säihkyä, räiskyä
suitsi s. I, 19
suksi s. II, 102
sula a. I, 14
sulaa v. II, 143
suoda v. II, 151
Suomi I, 85; III, 4, 7, 8; IV, 2. Surmarunossa tarkoitetaan Suomella, kuten yleensä vanhem-pana aikana, Lounais-
Suomea
suoni s. I, 100; II, 79, 117
suoninen a. II, 39
suu s. I, 19, 38, 52; II, 21, 31, 105, 168
suuri a. II, 151, 180; III, 8
suvikunta I, 19; Lönnrot: årsgammalt föl, diläpp
syödä v. I, 30, 34, 47, 55
Syömä-Saksa II, 86; III, 24; ks. Ruoka-Ruotsi
syöstä v. II, 98
taikka konj. I, 82
taivas s. II, 198
takaa adv. I, 70; II, 65, 112, 114; IV, 10; takana I, 32, 73, 76, 80
talo s. II, 64, 81
talvinen a. II, 99
tammi s. II, 114
tamminen a. II, 38B (A. turmelt.)
tappaa v. I, 82; II, 27, 160; III, 33; IV, 11
tappi s. IV, 27
tauota v. II, 122, 124, 128
tavoittaa v. I, 81, 97; V, 10
teeri s. II, 56
teettää v. II, 17B
tehdä v. I, 87; II, 125, 180; III, 40; IV, 17, 19, 21; V, 11
tie s. II, 102, 193B
tiettää v. II, 18A: teettää
toinen a. I, 2, 3, 4, 5; II, 5, 29; III, 2, 3, 4, 9, 31; IV, 18; V, 10

Liiteluettelo puuttuu. Lähteet mainitaan johdannossa.