Kirjoitus sisältyy Köyliist-kirjaan nro 7 Aarnivalkeita ja ratsastavia ritareita Teksti löytyy sivuilta 96-106.

Lalli oli olemassa!

Leena Järnfors

Tutkimuskohteena oleva rikos on tiedonantojen perusteella sattunut Köyliössä Köyliönjärven jäällä tammikuun 20. päivänä 1156.
Viimevuotisessa Suuret suomalaiset -äänestyksessä kansa nosti piispa Henrikin surmaajan 14. sijalle. Lallin taakse jäivät sellaiset menneisyyden kipsipäät kuin J. V. Snellman (24.) ja J. L. Runeberg (57.), joiden kunniaksi lippu vielä nostetaan salkoon, samoin Zacharias Topelius (72.). Henrik Gabriel Porthan (Suomen historian isänä tunnettu suurmies), jolle ensimmäisenä Suomessa pystytettiin patsas, ei ollut tarjolle pantujen joukossa.

Lyhyt selvitys tapahtumista (todistajina Urpo Vento, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sekä dosentti Kimmo Katajala Karjalan tutkimuslaitoksesta)
Lähteenä ovat Pyhän Henrikin surmavirren esittelemät tapahtumat. Tapauksesta on olemassa runsaasti aineistoa sekä kansanrunoissa että suorasanaisissa tarinoissa. Paikannimistö toimii omalla tavallaan myös paikan muistina. Surmarunon mukaan kiivastunut talonpoika Lalli surmasi piispa Henrikin, koska tämä otti Lallin talosta kestitystä. Surmavirressä Lalli on kiivas talonpoika, näytelmän konna on Lallin vaimo Kerttu, joka valehtelee, ettei Henrik olisi jättänyt maksua vastoin Kertun tahtoa ottamastaan ruoasta ja oluesta.
Kertun valheen nostattamassa vihassa Lalli lähtee kestityksen ottajien takaa-ajoon, surmaa Henrikin Köyliönjärven jäällä ja panee päähänsä tämän hatun. Mukana Lallilla on kaksi renkiä, Pentti ja Olavi. Pentillä on pitkä keihäs, Lallilla kirves. Murhasta koituu Lallille rangaistus, sillä kotona hattua pois otettaessa sen mukana lähtevät Lallilta sekä hiukset että päänahka.
Tästä ”peruskertomuksesta” erilliset surmavirren alku ja loppu ovat mukana myös Turussa 1300-luvun alussa laaditussa Pyhän Henrikin legendassa. Surmavirren alkuosassa Henrik ja kuningas Eerik lähtevät Suomeen käännytysmatkalle aivan kuten legendassakin, samoin legendassa mainitaan myös kotiin palatessa Lallia kohdannut surkea kohtalo. Martti Haavio on olettanut, että kohtaus Lallista ja piispan hatusta olisi omaksuttu legendaan kansantraditiosta, siis Henrikin surmavirrestä. Hän ei lainkaan perustele tätä väitettään. Ennemminkin Lallia kohdannut Jumalan rangaistus, samoin kuin ristiretkestä kertova alkuosa, ovat runoon myöhemmin legendan tai muun kirjallisen lähteen mukaisesti tehtyjä lisäyksiä ja muutoksia, joiden tarkoituksena on ollut Henrikiin liittyneen kultin vahvistaminen. Jumalan rangaistus piispan murhaajalle korostaa murhatun marttyyriutta. Samaa tarkoitusta palvelee Henrikin Suomeen tulon jalo tarkoitus: ristiretki pakanakansan kastamiseksi, ei jo kristityn kansan verotusmahdin varmistaminen Ruotsille.
Vaikutteiden kulkemista legendasta surmavirteen vahvistaa Haavion vastaava oletus, että saksalainen Mäuseturm-teema, jonka mukaan hiiret alkavat seurata Lallia, joka hukuttautuu Harjavallan Hiirijärveen, olisi liitetty kirjallisista lähteistä ja propagandatarkoituksessa Pyhän Henrikin surmavirteen jälkeenpäin. Saksalaisessa keskiaikaisessa Mäuseturm-tarinassa pyhimyksen omaisuuden ryöstäneen ritarin syövät hiiret. Vastaava kohtalo on muutamissa Pyhän Henrikin surmavirren toisinnoissa varattu lopulta myös metsiin paenneelle Lallille. Nyt SKS:n julkaisemasta toisinnosta loppuepisodi metsässä kuitenkin puuttuu ja runo päättyy Henrikin veisatessa taivaan iloissa ja Henrikin hiihtäessä helvetin savuissa.

Rikoksen uhri syyttäjien mukaan piispa Henrik
Syytetty talollinen Lalli
Avustajat Pentti ja Olavi
Mahdollinen epäilty myös syytetyn puoliso Kerttu
Todistusaineistoa on runsaasti, mutta osaa kuulustelluista ei ole tavoitettu. Osaa voidaan syystäkin epäillä huonomuistisuudesta, koska tutkittavana olevasta rikoksesta on kuitenkin kulunut huomattavan pitkä aika. Ainoaa varmaa silminnäkijää ei ole tavoitettu, vaikka hän Kepolassa asuvan
lapsenlapsensa mukaan asuukin Harjavallassa Hiirijärvellä.

Taustatiedot henkilöistä: piispa Henrikin työnantaja oli useiden todistajien mukaan kuningas Eerik.
Kuningas Eerikistä saatavat tiedot
Kuningas Eerik on ollut todella elänyt historiallinen henkilö. Samanaikaisia kirjallisia todisteita ei ole, mutta hänen poikansa Knut sanoo eräässä aidoksi todistetussa kirjeessään (ajoitus 1173/1195), että hänen isänsä Eerik on ollut kuningas. Paavi todistaa 1190-luvulla Eerikin vihollisten surmanneen hänet, ja jo 1198 hänen nimensä on Vallentunan kirkossa Uplannissa käytetyn pyhimyskalenterin sivuilla hänen muistopäivänään toukokuun 18:ntena. Eerikin legendan tärkeintä jaksoa, joka kertoo hänen kuolemastaan Upsalassa 18.5.1160, pidetään yleisesti legendan luotettavimpana osana.
Eerik oli länsigöötanmaalainen ylimys, joka nai kuningas Inge vanhemman tyttärentyttären ja esitti sen jälkeen vaatimuksia Ruotsin kruunuun. Hän saikin kannatusta ja hänet tunnustettiin Ruotsin hallitsijaksi 1155 tai 1156. Eerikin kuitenkin poisti päiviltä 1160 Tanskan prinssi Maunu Henrikinpoika, joka myös oli kuningas Ingen jälkeläisiä. Sen jälkeen käytiin taisteluita, joissa välillä oli voitolla ikivanha Sverkerin suku, kunnes Eerikin poika Knut vakiinnutti valtansa 1170-luvun alussa pitkäksi aikaa. Pyhimys suvussa oli muotijuttu siihen aikaan, ihan kuin salarakkaat nykyään.
Kuningas Eerik on ollut olemassa.

Pyhä Henrik
Eräs saarnamies väittää 1400-luvulla, että Henrik olisi seurannut Ruotsiin 1153 paavin legaattia Nikolaus Brekespearea (ei Shakespearea, jota häntäkin on epäilty kuvitteelliseksi henkilöksi!). Nikolaus Brekespeare, joka siis tunnetaan myös nimellä Albanolainen, oli syntyjään englantilainen.
Pyhän Henrikin legenda kertoo Henrikin olleen kotoisin Englannista. Keskiajalla Suomessa laadittu surmaruno väittää miehen kotipaikaksi
”Kaalimaata”. Kyseessä voisi olla gaelien maa eli Irlanti tai Skotlanti – irlantilaisia vaikutteita Suomen varhaisesta kristillisyydestä löytyykin jonkin
verran. Arkkipiispa Paarman mukaan Henrik oli matkalla Pyhään Maahan, kun hän Roomassa tapasi maanmiehensä kardinaali Nikolaus Albanolaisen, josta myöhemmin tuli paavi Hadrianus IV, ja joka noihin aikoihin suunnitteli matkaa Pohjoismaihin. Tarkoituksena oli muodostaa Norjaan ja Ruotsiin oman arkkipiispan johdolla toimivat hallintoalueet eli kirkkoprovinssit. Siihen aikaan nimittäin Pohjoismaissa oli ainoastaan yksi kirkkoprovinssi, Lundin, jossa oli ollut arkkipiispa vuodesta 1104.
Upsalassa 1340-luvulla laaditussa piispainluettelossa Henrik on neljäs niistä viidestä hiippakunnan esipaimenesta, jotka toimivat ennen arkkipiispanistuimen perustamista vuonna 1164. Edeltäjissä on Sverkerin suvun miehiä, joten siten piispa Henrik ajoittuisi juuri kuningas Eerikin aikaan.
Surmarunossa on vain vähän vaikutteita 1200-luvun historiankäsityksestä, josta siis löytyy kirjallisia todisteita. Surmarunon mukaan Eerik, Ruotsin kuuluisa kuningas, on Henrikin ristiveli, joka varoittelee tätä lähtemästä vaaralliselle matkalle.
Pyhän Henrikin surmavirsi on tunnetuimpia ja vanhimpia suomalaisia balladirunoelmia. Siinä kerrotut tapahtumat ajoitetaan Pyhän Henrikin legendan mukaan oletetun ruotsalaisten vuonna 1155 Suomeen tekemän ristiretken jälkeiseen aikaan. Ristiretkellä mukana ollut Henrik jäi Paavali Juustenin piispainkronikan mukaan Suomeen piispaksi vuosiksi 1155–1156. Surmavirsi on runoiltu ilmeisesti 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta sen varhaisimmat tunnetut kirjalliset toisinnot ovat vasta 1600-luvulta. Nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut yhden surmavirren vanhimmista toisinnoista näköispainoksena. Julkaistu teksti on ilmeisesti 1600-luvun lopulla laadittu kopio vanhemmasta käsikirjoituksesta. Näin voi päätellä tekstin alussa olevasta alkuperäisen asiakirjan sinettiä kuvaavasta piirroksesta.
Surmavirsi on joka tapauksessa laadittu kirkolliseen muotoonsa, kun osa Pyhän Henrikin luista siirrettiin Nousiaisista Turkuun. Tämä tapahtui 1300. Kaksi Henrikin legendan ihmettä, lakki- ja sormi-ihmeet, lienee tässä vaiheessa lisätty kirkollisista tarkoituksista runoon, jossa kaikki muu onkin
omaa, suomalaista tavaraa. Arkkipiispa Paarma, jota voitaneen pitää suhteellisen hyvämaineisena miehenä, jatkaa todistustaan:
”Pyhän Henrikin, piispan ja Turun tuomiokirkon yhteys alkoi vuonna 1300. Sitä ennen todennäköisesti Henrik oli julistettu pyhimykseksi. Oikeastaan emme tiedä emmekä tunne minkäänlaista pyhimykseksi julistamisen asiakirjaa ja on arveltu, että Henrikin kanonisaatio on tapahtunut, niin kuin varhaisella ja keskisellä keskiajalla oli käytäntönä, provinsiaalisesti eli jonkin alueen piispan tai arkkipiispan päätöksellä. Joka tapauksessa paavin lähettämissä asiakirjoissa jo 1290-luvulla puhutellaan piispa Henrik-vainajaa pyhäksi.
Vuonna 1300 kesäkuun 17. päivänä, jolloin Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöönsä, kulkivat Henrikin ja Tuomiokirkon tiet siis yhteen. Vihkimistä
seuranneena päivänä, 18. päivänä kesäkuuta, vietettiin Pyhän Henrikin translaatiopäivää. Nousiaisissa säilytetyt pyhäinjäännökset, piispa Henrikin
luut tai ainakin osa niistä, kuljetettiin juhlallisesti Nousiaisten hautakirkosta Turun tuomiokirkkoon ja sijoitettiin silloiseen pääalttariin. Näin tästä päivästä, 18. päivästä kesäkuuta tuli myös Henrikin päivä. Keskiajalla näinä molempina päivinä pidettiin tuomiokirkossa suuri kirkkojuhla, jonne
kokoonnuttiin ympäri hiippakuntaa. Niinpä näihin päiviin automaattisesti muodostui myöskin Tuomiokirkon torilla pidetyt markkinat, tammikuussa
talvi-Heikin markkinat ja kesäkuussa kesä-Heikki. Vähitellen kesä-Heikki jäi markkinakäytöstä pois. Talvi-Heikki -perinne jatkui sen sijaan huomattavasti pidempään.”
Pyhä Henrik on siis ollut olemassa.

Ihmeet – onko niitä olemassa?
Pyhää Henrikiä pilkanneen papin parantaminen
Gudmund, Turun piispan palvelija, oli tullut Sandhemin papin luo Länsi-Göötanmaalla. Illalla myöhään aterian jälkeen Gudmund oli juonut pyhän
Henrikin muistomaljan. Pappi tämän kuullessaan nauroi ja sanoi: ”Jos hän on pyhä, suuttukoon minulle, jos voi”. Mutta seuraavana yönä häntä vuoteessa maatessaan alkoi vaivata liiallinen ruumiin turvotus ja tuska. Ymmärtäen toivomansa vihan tulleen luokseen hän kutsui mainittua Gudmundia, katui tekemäänsä pilkkaa, kutsui pyhää Henrikiä avuksi parantuakseen sekä lupasi kaikkina elämänsä päivinä paastota hänen aattonaan, ja heti hän pyhän Henrikin avulla vapautui vaivastaan.

Sormi-ihme
Piispa Henrikin irtihakattu sormi mainitaan sekä ns. Heikkilän-Törnuddin toisinnossa surmavirrestä että suorasanaisena legendan osana Legenda
novassa, joka perustuu liturgiseen legendaan:
Kunniakkaan marttyyrin sormi, joka talvella oli leikattu irti, löydettiin yhdessä hänen sormuksensa kanssa keväällä, kun kaikkialta muualta jää jo
oli kokonaan sulanut, eräältä jäänkappaleelta, jonka päällä korppi raakkui. Korppiaihe liittyy kristilliseen ikonografiaan, jonka mukaan kyseinen lintu
esiintyy muissakin yhteyksissä nimenomaan Jumalan lähettämänä vartioimassa marttyyrin pyhiä jäännöksiä.
Jo 1400-luvulla ihmettä koskevaan perimätietoon liittyy tieto toisesta ihmeestä: reliikki, joka jo löytöhetkellä osoitti voimansa, parantaa sokean.
Kansanperinteen mukaan sormusta ensin säilytettiin reliikkinä Nousiaisten kirkossa, josta se muiden piispa Henrikin jäännösten mukana siirrettiin Turun tuomiokirkkoon. Ihmeiden avulla Pyhän Henrikin sormus, Turun tuomiokirkon reliikki oli ”laillistettu” tarkoitukseensa.
Pyhän Henrikin ihmeteot ovat osa kirkollista legendaa, eikä niitä yleensä mainita surmavirressä.

Lapsen herättäminen kuolleista Kaisalan kylässä
Kun Kaisalan kylässä isä ja äiti hankkiutuivat pukemaan kuolleen poikansa ruumista, huusivat he avukseen pyhän Henrikin suojelusta, ja kun he
olivat tehneet pyhimykselle lupauksen pojan puolesta, niin tämä, joka makasi kuolleena, palasi kohta elämään.
Erään toisen version mukaan kuollut oli nuori Lucia Antintytär. Kun vanhemmat itkivät ja rukoilivat Pyhää Henrikiä avukseen, tyttö heräsi kuolleista
ja parani.

Pelastuminen merihädästä
Eräät kokemäkeläiset miehet olivat hylkeenpyynnissä keskellä merta ollessaan joutuneet liian kovan myrskyn kouriin. Silloin he henkensä menettämistä ja omaisuutensa kadottamista peläten huusivat avukseen pyhää Henrikiä, ja heti tuli merellä tyyni ja he pääsivät kuolemanvaarasta.

Lalli ja Kerttu nimistötutkijan kannalta
(todistajana Jouko Vahtola)
Mainitse vanhimmat nimeltään tunnetut suomalaiset! Useimpien suomalaisten vastaus lienee, että he ovat talonpoika Lalli ja hänen puolisonsa
Kerttu. He kuulunevat myös Suomen historian tunnetuimpiin henkilöihin Köyliönjärven traagisten tapahtumien vuoksi.
Moni saattaa vanhimmiksi tunnetuiksi suomalaisiksi ehdottaa myös kalevalaisia henkilöitä, Väinämöistä, Ilmarista ja Ahtia, Louhea, Kyllikkiä ja
Marjattaa. Joku voi tosin heti epäillä, että he ovat pikemmin myyttisiä runohahmoja kuin todellisia henkilöitä, joten heidän nimensäkin voivat olla
pelkkää mielikuvitusta.
Kysymys vanhimmista nimeltään tunnetuista suomalaisista ei ole yksiselitteinen. Se ansaitsee pohdintaa, semminkin, kun nimistöntutkijalla on
ongelmaan oma painava sanansa.
Perimätiedosta keskeisin on Pyhän Henrikin surmaruno, joka kuvaa, kuinka Lalli emäntineen toimitti piispa Henrikin hengiltä. Kansanruno syntyi 1200-luvulla, mieluummin sen alku- kuin loppupuolella. Veriteko taas tapahtui 1100-luvun puolivälissä. Viive on loppujen lopuksi pieni, kun ajattelee sen ajan tiedonvälitystapoja.
Sekä Lallia että Kerttua on pidetty kristillisinä niminä, pyhimysten Laurentiuksen ja Gertrudin kansanomaisina toisintoina. Vähintään yhtä      todennäköistä kuitenkin on, että molemmat nimet ovat jo ”pakanallisia” muinaisnimiä. Vanhassa germaanis-skandinaavisessa nimistössä on kummallekin vastineensa: Lali, Lalle, Lallo, Lallinc ja Gertrud, ’keihääseen luottava taistelijatar’ tai Gerd, joka oli hedelmällisyyden jumalan Frejn puoliso. Jos nämä ovat lähtönimet, Lalli ja Kerttu saattavat niminä olla paljonkin surmarunoa vanhempia.
Nimet Lalli ja Kerttu kertovat myös siitä, että suomalaiset – kuten ihmiset muuallakin – käyttivät esikristillisenä aikana vain yhtä nimeä, yksilönnimeä. Kun yhteisöt olivat pieniä, yksikin nimi riitti yksilöimään ihmiset, kunhan erilaisia nimiä oli riittävän paljon.

Surmapaikka
Surmarunossa sanotaan Köyliötä Henrikin surmaajan Lallin kotipaikaksi ja Köyliönjärven jäätä murhatyön näyttämöksi. Köyliön Saaressa eli Luodossa on Köyliönkartano, joka kuului Turun piispoille viimeistään jo vuonna 1365. Kartanon alustalaisia kutsuttiin ”Pyhän Henrikin lampuodeiksi”. Oli yleinen tapa, että roomalaiskatolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisiksi katsotut paikat ja sijaitsihan Kirkkosaaressa ristiretkiaikainen kalmistokin.
On pidettävä kovin mahdollisena, että kiltayhteisöt rakensivat Satakunnassa ennen Rooman aikaa killataloja eli kirkkoja. Killa-nimi ei kylläkään
pilkahda esiin Köyliössä. Sen sijaan samaa perua oleva kellari-nimi on Köyliössä vahvasti muistettu: Lallin kellari. Lallilla, suurtalonpojalla,
olivat tietysti isot aumansa ja suuret purnunsa naurissatoaan varten. Mutta ”kellarin” hän oli rakentanut toiseen tarkoitukseen, kirkoksi. Tuon ajan
”kellari” oli samaa kuin ”iso kirkko” laajalti Euroopassa. ”Kaalimaassa”, Britanniassa ja muuallakin kelttiläisvaikutteisen kirkon piirissä ”kil” oli
kirkko, kerrattakoon, mutta kun se sai komeamman (joko siipirakennuksella varustetun tai korkeamman) hahmon, siitä tuli ”kel-air”, ”kellar” (A.
MacBain).
Kun olen kertonut toisessa yhteydessä tässä kirjassa enemmänkin Lallin kellarista, jätän tuon rakennelman lähemmän esittelyn sinne.
Surmatyö tapahtui Kirkkokarilla tai sen vieressä jäällä. Piispa oli palaamassa Kokemäeltä, jossa hän vietti viimeisen maanpäällisen yönsä nykyisen
pyhän Henrikin kappelin sisällä olevassa hirsirakennuksessa. Lalli tunsi piispan matkareitin ja oli väijymässä häntä saaressa tai sen luona. Kokemäkeläiset muuten osasivat markkinoinnin jo keskiajalla! He mainostivat, että sairaiden kannatti tulla kuolemaan Kokemäelle, koska siten vältti
kiirastulen. Voisikohan tätä jollain tavalla soveltaa Köyliön matkailumainonnassa? ”Erityisesti englantilaisten kannattaa tulla kuolemaan Köyliöön,
voi vaikka päästä pyhimykseksi!” Miltä tämä tuntuisi?
Kirkkokarilla on ollut ilmeisesti jo 1300-luvulla kivestä tehty kappeli. Vanhin rahalöytö sieltä on Albert Mecklenburgilaisen (1364–1389) brakteaatti.
Muita löytöjä ovat mm. Pyhiinvaeltajan merkki, sormus ja nappi.
Varhaisin kirjallinen tieto Lallin nimestä on eräässä rajankäyntiasiakirjassa vuodelta 1486. Sen mukaan ”Pyhän Henrikin maan” ja Harjavallan neljänneksen välillä oli rajamerkkinä Lalles boolstad. Se on iso luonnonkivi lähellä Hiirijärveä ja tunnetaan edelleenkin Lallin itkukivenä, koska hiirien vainoama Lalli itki kiveä vasten. Siksi kivi ei koskaan kuivu. Alussa mainittu nuori kepolalainen todistaja kertoi isoisänsä todellakin tavanneen Lallin istumassa ja itkemässä kiveen nojaten, mutta aikapula esti ko. isoisän haastattelemisen. Silminnäkijän todistuskin Lallin olemassa olosta meillä siis on, kunhan ko. todistaja tavoitetaan Harjavallasta.
Murhapaikka on siis oikea.

Entäs Lalli, Kerttu ja Pentti sekä Olavi?
Alkuperäisen tarinan mukaan Lalli-isäntä oli poissa, kun piispa Henrik saapui Lalloilaan. Erään runotoisinnon mukaan Henrikin matkatoverina on
kuningas Eerik, joka sanoo Henrikille:
”Änd on järwet jätämättä
Sulan on Jåki Kåverä.”
Tähän Henrikki vastaa:
”Kyllä me kierräm Kiulon järven
ymbär joki Kåveron.”
Kun matkustavaiset saapuvat Köyliöön, tulee keskustelua paikasta, jossa he aikovat aterioida.
”On Lalli lahden tacana
Hywä neuwo niemen päässä.
Siellä syömme, sijnä me juoma
Sinä purtua pidämme.”
Paikallisuutta osoittavat myös seuraavat säkeet, jotka Jalmari Jaakkola on kääntänyt nykykielelle:
”Jo pian talo tulevi
Lalloila, Tako ja Lähdet, Hyväneuvo Niemen päässä.”
Tällöin meillä onkin jo luettelo paikannimiä. Joki Kovero voidaan selittää  Köyliön joeksi tahi järven muodon mukaan. Lalloila on tietysti Lallin
asunto. Tako on Jalmari Jaakkolan mukaan tyypillinen kartonoalueen nimi. Keskiaikaisessa Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa mainitaan Jokintako. Tako on mitä ilmeisimmin sittemmin hävinnyt talo tai tila.
Tila tai alue on myös Lähdet. Se on selvästi alkunimi Lähteenkylälle, jonka ulkopuolella pienellä Kirkkokarilla tai sen vieressä rikos tapahtui. Sittemmin alueelle syntyi Lähteen kappeli runsaine tiluksineen. Lähdet-muoto esiintyy myös Mustassa kirjassa.
Keskiajan asiakirjoissa usein mainittu Keldone eli Kaeldhone voi tarkoittaa Lähteenkylää, jossa piispa laskeutui järven jäälle ja joka on huomionja
käynninarvoinen paikka. Mutta näin ei ole mahdollista selittää tuon ajan asiakirjojen mainitsemia Isoa ja Vähää Kildenmaata, sillä ne on papereiden
mukaan sijoitettava toisaalle, nimittäin Kepolaan. Tuntuu perustellulta rinnastaa Kilde-nimi ja kilta-käsite. Jos kilta-käsitteen varhaismerkitykseksi
on ymmärrettävä ”yhteisö, joka on kääntynyt kristilliseen uskoon”, niin kuin johdantoluvussa on ajateltu, Kildenmaat olisivat varhain kristillisyyteen
kääntyneitä talokuntia. Niitä voi näinä päivinä etsiä ja nostattaa silmiinsä Köyliönjoen yläjuoksun varsilta, joen luusuan vaiheilta.
Piispan opastamana voi erityisesti Kepolassa liikkua vieläkin pitemmälle. Niinpä saa suunnan varhaiseen kristittyyn talokuntaan, jonka ”osoite”
vieläkin löytyy. Piispan käyntikohteena oli Muntila. Piispasta kerrotaan: ”Otti mullin Muntilasta, toisen Polsun Jaakkolasta”. Toisin kuin ”piltti” ja
”vantti” on ”mulli” varmaankin ollut paikallisia miehiä (”Skotlannissa”, ”Kaalimaassa” ja sen kielessä, gaelissa ”mull” tarkoitti palvelijaa ja sitten
nimenomaan Herran palvelijaa, ”mull Josa”, Jeesuksen palvelija). ”Mulli” sai uuden katsomuksen voimaan päästyä halventavan merkityksen. ”Mulli”
ja Muntila askarruttaa sitäkin enemmän, kun Köyliöstä tunnetaan keskiajan lopulta kaksi Mulli-nimistä, paikallista juurta olevaa pappia. Muntilan vanhan maiseman löytää Köyliöstä Säkylään johtavan lännenpuoleisen tien varrelta, Räpin koetilan tienhaarasta.
Myös Hyväneuvolle löytyy keskiaikaisesta Köyliön kielestä selvä verrannainen. Kyseinen nimi on selvästi samaa sukua kuin Köyliöstä 1425
mainittu henkilö Hyvälemmenpoika. Hyvälempi ja Hyväneuvo ovat siis olleet paikallista nimiperua.
Hyvänneuvon sijainti niemen päässä selittyy myös paikallisilla olosuhteilla. Vuodelta 1422 mainitaan Lähteen seutuvilta Nemi Heyk (= Niemen
Heikki). (Musta kirja). Nimi edellyttää tämän nimistä kylää tai taloa. Toinen merkintä on Nemen (= Niemen) Olafson. Niemen ja Hyvänneuvon
maantieteellinen yhteys on siis selvä.
Piispa siis saapuu Lalloilaan ja isäntä on poissa. Kerttu ilkeä emäntä kieltäytyy antamasta ruokaa ja juomaa matkalaisille ja heidän hevosilleen.
Ruotsalaisen käytännön mukaan kirkonmies vaati hänelle kuuluvaa, ja tätä ei Kerttu hyväksynyt. Tarinan mukaan Henrikki otti omin luvin sen, minkä
halusi:
”Otti heiniä hevosen,
heitti penningit sijahan,
otti leivän uunin päältä,
heitti penningit sijahan.”
Kun Lalli palaa kotiin, on piispa jo lähtenyt. Kerttu-emäntä valehteli, ettei piispa ollut maksanut mitään ruokatavaroista. Tämä sopii hyvin roomalaiskatoliseen maailmankuvaan, jonka mukaan perisynnin kantaa nainen. Kerttu on siis kirkollisen propagandan uhri, tottunut toisenlaiseen tapakulttuuriin ja siten hänet voidaan vapauttaa osasyyllisyydestä. Ruumishautauksien ja nimen perusteella voidaan Kerttua ajatella suorastaan ruotsalaisempana kuin piispaa, joka ”ruokaruotsia” ja ”syömäsaksaa” edusti. Jo Yrjö Koskinen selitti, mitä merkitsee surmavirren ruokaruotsi: se on alun perin pääasiallisesti tarkoittanut ”linnan ja tuomarin palvelijain elättämistä talonpoikain kustannuksella”, ”virallista pakkokestitystä”. Väinö Voionmaan mukaan taas keskiajalla käsite merkitsi ”linnanväen ja sen hevosten ylläpitämistä niiden kiertoretkillä”.
Lalli joka tapauksessa raivostuu, ottaa miekkansa (Schlager = pitkä saksalainen lyömämiekka) ja seurakseen Pentin ja Olavin.
”Lalli otti laakaris,
Benti pitkä keihäs
ja Oulewa ison otas.” (Porthan)
Lalli panee toimeen koston Henrikin palatessa Kokemäeltä. Koska Lalli kaikkien todistajien mukaan vastaa taposta, ovat Pentti ja Olavikin syyttömiä.
Itse asiassa Lalli pani täytäntöön sen rangaistuksen, jonka määrääminen kuului kuninkaalle. Kristoffer Kuninkaan maanlain – vuodelta 1442 – mukaan sille, joka laittomasti väkivallalla ottaa viranhoidossaan talonpojalta olutta, ruokaa, heiniä tai kauraa, kuului kuolemanrangaistus. Hänet oli miekalla surmattava. Kristoffer Kuninkaan maanlakia noudatettiin luultavasti maantapana jo ennen sen kirjallista muotoilua.

Lalli ei siis tehnyt rikosta – hänkin oli syytön!
Oliko Lalli olemassa? Typerä kysymys.
Jos meillä on uhri, teon tunnustanut mies (Lalli), Lallin kartano, murhapaikka, yksi Hiirijärvellä oleva isoisä ja minä, niin totta kai Lalli on ollut
olemassa. Kysymys siitä, oliko Lalli olemassa, voidaan siis siirtää sarjaan Joko olette lakannut hakkaamasta vaimoanne (LJ)

        Lallin pidot Lallintalolla marraskuussa 2001. Kuva Jaakko Ojala.